Erik Scavenius (13. kesäkuuta 1877 – 29. marraskuuta 1962)^[1] oli tanskalainen diplomaatti ja poliitikko, joka toimi Tanskan ulkoministerinä vuosina 1909–1910, 1913–1920 ja 1940–1943 sekä samalla pääministerinä vuosina 1942–1943 maan ollessa Saksan miehittämä. Häntä on kritisoitu saksalaismielisyydestään.

Erik Scaveniuksen isä oli kamariherra Carl Scavenius.^[2] Scavenius valmistui vuonna 1901 valtiotieteen kandidaatiksi ja aloitti uransa Tanskan ulkoministeriössä. Hän oli vuosina 1906–1908 edustustosihteeri Berliinissä ja vuodesta 1909 ministeriön osastopäällikkö. Scavenius toimi ulkoministerinä Radikaalia Venstreä edustaneen Carl Theodor Zahlen hallituksissa vuosina 1909–1910 ja 1913–1920.^[3][1] Ensimmäisen maailmansodan aikana Scavenius pyrki säilyttämään Tanskan puolueettomuuden tasapainoilemalla suurvaltojen välissä mutta kallistui enemmän Saksan suuntaan, mistä häntä kritisoitiin sodan jälkeen.^[1] Hän oli myös muotoilemassa Tanskan hallituksen politiikkaa vuosien 1918–1920 neuvotteluissa Slesvigin asemasta ja kannatti Tanskan etelärajaksi maltillista ratkaisua eli niin sanottua Clausenin linjaa, joka myös toteutui.^[2]

Ulkoministerikautensa jälkeen Scavenius oli kansankäräjien edustajana vuosina 1918–1920 ja 1925–1927, Radikaalin Venstren puheenjohtajana vuosina 1922–1924 ja Tanskan lähettiläänä Tukholmassa vuosina 1924–1932. Vuosina 1932–1940 hän oli Politiken-lehden johtokunnan puheenjohtaja ja hoiti erilaisia tehtäviä ulkoministeriössä.^[1]

Scavenius tuli uudelleen ulkoministeriksi toisen maailmansodan saksalaismiehityksen aikana heinäkuussa 1940 ja johti Tanskan hallituksen yhteistyöpolitiikkaa. Hänestä tuli 9. marraskuuta 1942 myös pääministeri Vilhelm Buhlin erottua niin sanotun sähkekriisin vuoksi. Scavenius pyrki suhtautumaan hyvin joustavasti saksalaisten toiveisiin säilyttääkseen mahdollisimman paljon valtaa Tanskan hallituksen käsissä. Hänen mielestään Tanskan heikko asema teki Saksan tahtoon taipumisen välttämättömäksi, ja sitä paitsi hän oletti Saksan todennäköisesti voittavan sodan. Saksan luottamus antoi hänelle vahvan aseman Tanskan johdossa mutta herätti paljon vastustusta kansan keskuudessa.^[1]

Levottomuuksien puhjettua Tanskassa saksalaiset panivat Scaveniuksen viralta 29. elokuuta 1943, minkä jälkeen Tanskalla ei ollut lainkaan omaa hallitusta. Tanskalaisen katsannon mukaan hän oli laillinen pääministeri aina toukokuussa 1945 tapahtuneeseen Tanskan vapautumiseen saakka. Sodan jälkeen Scaveniusta arvosteltiin voimakkaasti yhteistyöstään miehittäjän kanssa, mutta hän puolusti sinnikkäästi itseään parlamentaarisen tutkintakomitean edessä vuonna 1945 sekä julkaisemissaan muistelmakirjoissa Forhandlingspolitikken under Besættelsen (1948) ja Dansk Udenrigspolitik under den første Verdenskrig (1959). Häntä pidetään edelleen Tanskan historiassa hyvin ristiriitaisena hahmona.^[1]

Erik Scavenius oli Tanskan ulkoministerinä toimineen Harald Scaveniuksen serkku.^[3]