Giuseppe Garibaldi (kuuntele ääntämys^ⓘ (ohje), alkup. nimi Joseph Marie Garibaldi; 4. heinäkuuta 1807 Nizza, Ranskan ensimmäinen keisarikunta – 2. kesäkuuta 1882 Caprera, Italian kuningaskunta) oli italialainen nationalisti ja Italian yhdistäjä. Hän osallistui kolmen vuosikymmenen aikana jokaiseen suureen taisteluun Italiassa ja taisteli sekä Euroopassa että Etelä-Amerikassa. Garibaldi nousi ensimmäiseksi kansainväliseksi vallankumoussankariksi ja saavutti laajaa mainetta.^[1] Häntä kunnioitetaan etenkin Italiassa.

Garibaldi syntyi kalastajperheeseen, ja hän työskenteli yli 10 vuotta merimiehenä. Hän sai kauppalaivakapteenin pätevyyden vuonna 1832 ja toimi tässä tehtävässä.^[2] Garibaldi tapasi Taganrogissa Venäjällä Giovanni Batista Cuneon, joka olipoliittinen pakolainen Italiasta ja salaisen Nuori Italia -järjestön jäsen. Hän liittyi järjestöön ja otti tavoitteekseen kotimaansa Italian vapauttamisen Itävallan hallinnasta.

Vuosina 1833–1834 Garibaldi palveli Piemonten ja Sardinian kuningaskunnan laivastossa ja tapasi sinä aikana Giuseppe Mazzinin, joka pyrki Italian yhdistämiseen. Garibaldi tutustui myös ranskalaisen sosialistin Saint-Simonin kirjoituksiin. Vuonna 1834 hän osallistui Piemontessa epäonnistuneeseen kansannousuun, jonka tarkoituksena oli herättää tasavaltalainen vallankumous Piemontessa, mutta hanke epäonnistui ja Garibaldi joutui pakenemaan Ranskaan. Genovalainen tuomioistuin tuomitsi hänet poissaolevana kuolemaan.^[2]

Garibaldi asui vuosina 1836–1848 maanpaossa Etelä-Amerikassa, ja nämä vuodet vaikuttivat voimakkaasti hänen uraansa. Hän ilmoittautui vapaaehtoiseksi laivaston kapteeniksi Rio Grande do Suln tasavaltaan, kun tämä pieni valtio yritti huonolla menestyksellä irtautua Brasilian imperiumista. Garibaldi keskittyi lähinnä ryöstämään brasilialaisia laivoja. Tänä aikana Garibaldi tapasi naimisissa olleen Anna Maria Ribeiro da Silvan, jonka kanssa hän karkasi ja josta sittemmin tuli hänen vaimonsa sekä taistelutoverinsa nimellä Anita Garibaldi.^[2]

Brasilialaisten vuosina 1839–1840 saavuttamien perättäisten voittojen jälkeen Garibaldi päätti jättää Rio Granden palveluksen. Karjalauman kyydissä hän teki pitkän matkan Montevideoon Anitan ja heidän poikansa kanssa. Siellä Garibaldi yritti toimia kauppamatkustajana ja opettajana, mutta ei kyennyt sopeutumaan siviilielämään. Vuonna 1842 hänet määrättiin Uruguayn laivaston komentajaksi toiseen vapaussotaan – tällä kertaa Argentiinan diktaattoria Juan Manuel de Rosasia vastaan. Seuraavana vuonna, jälleen Uruguayn palveluksessa, Garibaldi otti Montevideossa komentoonsa vastaperustetun italialaislegioonan. Legioona oli ensimmäinen punapaitojen joukko, jota Garibaldi johti. Garibaldin joukot voittivat pienen mutta sankarillisesti käydyn Sant'Antonion taistelun vuonna 1846. Voiton jälkeen Garibaldin maine levisi Eurooppaan asti, ja Italiassa hänelle lahjoitettiin kunniamiekka.^[2]

Garibaldi palasi Italiaan vallankumousvuotena 1848 ja tarjosi palveluksiaan Sardinian kuninkaalle Kaarle Albertille. Monarkki toteutti joitakin liberaaleja uudistuksia, mutta suhteet Garibaldin kanssa olivat viileät ja vailla luottamusta. Rooman tasavalta oli julistautunut itsenäiseksi, mutta ranskalaiset sotavoimat oli lähetetty Napoleon III:n käskystä keskeyttämään itsenäisyyspyrkimykset. Garibaldi otti Mazzinin kehotuksesta johdettavakseen Rooman puolustuksen. Hänen vaimonsa Anita Garibaldi taisteli hänen kanssaan. Kaupunki kuitenkin vallattiin^selvennä 30. kesäkuuta 1849, ja Garibaldin oli paettava Itävallan sotilaita pohjoiseen. Anita Garibaldi kuoli pakomatkalla lähellä Ravennaa.

Garibaldi pakeni väliaikaisesti ulkomaille. Hän asui New Yorkissa, missä hän tapasi Antonio Meuccin. Hän työskenteli jonkin aikaa tehtaassa Staten Islandilla ja teki joitakin matkoja Amerikan mantereella. Garibaldi tapasi Perussa Andien vallankumouksellisen Manuela Saenzin.

Garibaldi palasi jälleen vuonna 1854 Italiaan. Itävallan ja Sardinian sota antoi tilaisuuden osallistua taisteluihin. Hänet nimitettiin Sardinian sotajoukkojen johtajaksi kenraalimajurina. Hän voitti vapaaehtoisjoukkojen avulla monia taisteluja itävaltalaisia vastaan. Hän oli tyytymätön sodan lopputulokseen. Hänen kotikaupunkinsa Nizza luovutettiin Ranskalle.

Pääartikkeli: Tuhannen retkikunta

Messinassa ja Palermossa tapahtui huhtikuun alussa 1860 kansannousuja. Garibaldi ja hänen vapaaehtoisjoukkonsa punapaidat tekivät maihinnousun kahdella laivalla Marsalaan Sisilian länsiosassa 11. toukokuuta 1860.^[3]

Garibaldi valtasi nopeasti vapaaehtoisjoukkojen kanssa Sisilian länsiosat. Hän voitti armeijan joukot Calatafilmissa 13. toukokuuta 1860 ja julistautui Sisilian diktaattoriksi. Hän hyökkäsi saaren pääkaupunkiin Palermoon ja asetti sen saartoon 27. toukokuuta 1860. Brittiläinen amiraali hyväksyi rauhanehdot.

Saatettuaan päätökseen Sisilian valloituksen Garibaldi ylitti Messinansalmen ja marssi pohjoiseen päin. Hänet otettiin vastaan vapauttajana ja kansallissankarina. Hän saapui Molempain Sisiliain kuningaskunnan pääkaupunkiin Napoliin 7. syyskuuta 1860. Hän ei kuitenkaan koskaan voittanut kuningas Frans II:ta. Suurin osa Sisilian armeijasta oli uskollista kuninkaalle ja oli linnoittautunut asemiin Voltarnojoen pohjoisrannalle. Vaikka Garibaldin joukkoja oli noin 25 000, hän ei voinut voittaa heitä. Voltarnon päätaistelut käytiin 1.–2. lokakuuta 1860.

Sardinian pääministerin Cavourin ja Garibaldin välit olivat huonot. Cavour esti Garibaldin pääsyn Roomaan. Cavour laajensi Sardinian kuningaskuntaa ottamalla haltuunsa Sisilian ja Napolin. Garibaldi joutui syrjään vallasta. Viktor Emanuel II teki asian selväksi Garibaldille lokakuussa 1860. Garibaldi luopui heti päällikkyydestä ja vetäytyi Capreran saarelle.

Garibaldi purjehti heinäkuussa 1862 Genovasta ja nousi maihin Palermossa. Hänen tarkoituksensa oli kulkea Italian mantereen poikki kahden tuhannen vapaaehtoisen kanssa. Garibaldi arvioi väärin, että hänellä olisi ollut sotaretkelleen Rooman Kirkkovaltiota vastaan Italian hallituksen hyväksyntä. Kaksi sotajoukkoa kohtasi Aspromantessa 28. elokuuta 1862, jolloin yhteenotoissa kuoli muutamia vapaaehtoisia ja Garibaldi vangittiin. Hallitus kuljetutti Garibaldin Variangoon, missä häntä pidettiin vankina. Garibaldi vapautettiin huonon terveyden vuoksi, ja hän palasi Capreran saarelle.

Garibaldi tarttui vuonna 1866 aseisiin, ja tällä kertaa hänellä oli Italian hallituksen täysi hyväksyntä asialle. Preussin-Itävallan sodassa Italia oli liittoutunut Preussin kanssa Itävaltaa vastaan. Toiveena oli Venetsian valtaaminen Itävallalta. Garibaldi oli 40 000 miehen vahvuisen sotajoukon johtajana ja johti joukkonsa Tiroliin. Hän voitti itävaltalaiset Bezzeccan taistelussa. Italian viralliset joukot kärsivät tappion merellä ja maalla. Itävalta luovutti Venetsian Italialle. Sodan jälkeen Garibaldi johti poliittista puoluetta hyökätäkseen paavin Kirkkovaltiota vastaan. Garibaldi hyökkäsi Roomaan, mutta paavin armeija voitti ranskalaisjoukkojen avulla hänen vapaaehtoisjoukkonsa. Hänet vangittiin joksikin aikaa, ennen kuin hän palasi Capreraan.

Ranskan-Preussin sodassa Garibaldi johti vapaaehtoisjoukkoja Preussia vastaan Ranskan suostumuksella vuonna 1870. Paavin Kirkkovaltio ja Rooma valloitettiin 20. syyskuuta 1870 ilman Garibaldin joukkoja. Viktor Emanuel II otti haltuunsa Rooman. Italiasta oli tullut yhtenäinen valtio.

Garibaldi kuoli Capreran saarella vuonna 1882. Italian laivasto on nimennyt viisi laivaa hänen mukaansa. Tunnetuin laivoista on toisen maailmansodan risteilijä ja tärkeä lippulaiva, lentotukialus Giuseppe Garibaldi. Garibaldin patsaita on muun muassa New Yorkissa ja muualla Yhdysvalloissa sekä Italiassa.

• Ridley, Jasper: Garibaldi. London: Phoenix Press, 2001 (1974). ISBN 1-84212-152-9 (englanniksi)

• 👁 Image
  Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Giuseppe Garibaldi Wikimedia Commonsissa

• Zilliacus, Per: Tuhannen retki viittäkolmattatuhatta vastaan. Italian yhdistymisen alkusoitto, Hakkapeliitan joulu 1.12.1928, s. 46, Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot.
• Zilliacus, Per: Vapaussankarin retki. Hakkapeliitta 9.8.1932, no. 32, s. 6, Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot.