Kesällä 1938 suomalaiset saivat iloisia uutisia: Helsinki saisi sittenkin isännöidäkseen kesäolympialaiset, jotka pidettäisiin jo kahden vuoden päästä. Ne oli ollut määrä pitää Tokiossa, mutta Japani joutui perumaan hankkeen Kiinan kanssa aloittamansa sodan vuoksi. Suomalaiset tarttuivat toimeen ylpeinä siitä, että he olivat kaikkien aikojen pienin olympialaiset järjestävä kansakunta.

Kisajärjestelyt Helsingissä oli aloitettu jo hakuprosessin aikana ja syksyllä 1939 tärkeimmät asiat olivat valmiina. Lentoliikenne toimi hyvin, kisapaikat olivat valmistuneet ja myös urheilijoille oli rakennettu majoitustilat. Kesäkisoihin oli varattu jo yli 200 000 pääsylippua.

Marraskuussa 1939 Suomi joutui osaksi toista maailmansotaa. Virallinen päätös luopua kisoista tehtiin kuitenkin vasta talvisodan jälkeen, huhtikuussa 1940. Helsingissä uusilla kisapaikoilla pidettiin kesällä kaksipäiväiset Kaatuneiden urheilijoiden muistokilpailut.

Kun seuraava tilaisuus kisoihin koitti 12 vuoden päästä, oli maailmantilanne toinen. Elettiin kylmän sodan aikaa ja Suomi oli hädin tuskin selvinnyt vaikeista sotavuosista. Suomalaisilla oli kova halu näyttää, miten maa oli päässyt eteenpäin ja osoittaa, että se kuului länteen.

Kisojen alla Helsinkiä tehtiin tutuksi englanninkielisten mainosfilmien kautta. Olympiaturisteille esiteltiin kaupungin tärkeimmät nähtävyydet sekä kisojen päänäyttämöt.

How on earth did you know I was coming? – I'm an Olympic guide, it's part of our job!

Olympiaopas ottaa turistin vastaan vuonna 1952.

Suomalaisille puolestaan haluttiin korostaa sitä, että valtava työmäärä koituu myös omaksi parhaaksemme. Hyvä esimerkki oli teiden kunnostus: ilmoitettiin, että olympialaisiin mennessä tiet pyritään saamaan kuntoon kaikkialla Suomessa. Pelkästään Helsingissä asfaltoitiin kymmeniä kilometrejä katuja. Mukulakivikadut olivat merkki menneestä.

Lokakuussa 1951 Helsingissä otettiin käyttöön maan ensimmäiset liikennevalot. Ne sijaitsivat Aleksanterinkadun ja Mikonkadun risteyksessä. Näin kisakaupunki oli valmis ottamaan vieraat vastaan suuren maailman malliin ”merkkivalojen” kanssa.

Kaupunkikuvaa kiillotettiin myös tarpeettoman innokkaasti. Koska "laitapuolen väki" haluttiin pois kaduilta, heidät – noin 60 asunnotonta alkoholistia – siirrettiin kisojen ajaksi Mäntsälään Hirvihaaran kartanoon.

Tällaisena hyvä Helsinkimme näyttäytyy urheilun suurtapahtuman aattona.

Veikko Itkonen kuvailee Helsinkiä 10.7.1952.

Olympiakaupunki tunnetaan stadionistaan

Urheilurakennuksista tunnetuin, stadion, oli valmistunut jo vuonna 1938. Puhdaslinjaisen funktionaalisen rakennuksen olivat suunnitelleet Yrjö Lindegren ja Toivo Jäntti.

Kun pääkaupunkiimme nyt rakennettu stadion avaa porttinsa suurien isänmaallisten juhlien ja jalon kilvoittelun tyyssijaksi, stadionin uljas torni kansallislippuineen kohoaa kuin yksimielisyyden pyhä symboli kohti korkeutta. Se julistaa kansallemme, että suuret ja ylevät ajatukset, kauniit ja epäitsekkäät teot elävät kautta aikojen.

Kyösti Kallio aloittaa vihkipuheensa 12.6.1938.

Kun olympialaisten avajaiset 19. heinäkuuta vuonna 1952 vihdoin koittivat, oli päivä sateinen ja kolea. Siitä huolimatta paikan päälle oli saapunut yli 70 000 katsojaa.

Ei vain lukumääränsä, vaan ihanteensa voimalla tänne kokoontuneet kansakunnat vetoavat koko maailmaan urheilun jalolla kilvalla, joka voi sitoa auenneetkin solmut, rakentaa senkin, joka on ollut raunioina.

Radioselostaja Leo Meller kuvailee olympialaisten yleviä tavoitteita 19.7. 1952

Kisojen jälkeenkin Olympiastadionin pääkäyttäjät ovat olleet yleisurheilijoita. Sen lisäksi siellä on nähty ja kuultu valtava määrä muita otteluita, massatapahtumia ja konsertteja.

Uusi lentoasema Seutulaan

Jotta maailman urheileva nuoriso pääsi Suomeen, oli liikenneyhteyksien oltava kunnossa. Tärkein oli tietysti lentoliikenne, ja sen toimivuus oli ollut ratkaisevaa Helsingin valinnassa jo vuoden 1940 olympiakaupungiksi.

Malmin lentoasema, jonka paikan valintaan myös lentäjälegenda Charles Lindbergh oli osallistunut, oli valmistunut vuonna 1936 ja vihitty käyttöönsä kahta vuotta myöhemmin. Helsinki–Malmi oli valmistuessaan Euroopan modernein lentoasema.

1940-luvun lopulle tultaessa Malmin lentoasema oli koneiden nopean kehityksen sekä kentän maaperäongelmien vuoksi käymässä riittämättömäksi kansainväliseen käyttöön. Uusi kenttä päätettiin rakentaa Seutulaan, joka tuolloin kuului Helsingin maalaiskuntaan.

Työt sujuivat nopeasti, kiitos Seutulan työsiirtolan vankityövoiman. Kenttä ehti kuin ehtikin valmistua suunnitellusti olympialiikenteen käyttöön.

Seutulan lentokenttäkin valmistui käyttökuntoon kisoihin mennessä ajokortittoman työvoimansa turvin.

Kalevi Lavola kertoo kentän avautumisesta heinäkuussa 1952.

Säännöllinen reittiliikenne siirtyi Malmilta Seutulaan lokakuussa 1952. Asemaa laajennettiin jo 1950-luvulla useaan otteeseen.

Kultaisen lännen edustajat, Amerikan olympiamiehistön ensimmäinen osa, on saapunut kisakaupunkiin Pan Am (Clipper) Plymouth Rockilla, joka oli ensimmäinen suoraan New Yorkista Suomeen saapunut kone.

Leo Hildén kertoo USA:n joukkueen saapumisesta Seutulaan heinäkuussa 1952.

Yksi peruste uudelle kentälle oli ollut suihkumoottorilentokoneiden kehitys. Ne tarvitsivat pidemmät kiitotiet. Elokuussa 1952 Seutulassa koettiin historiallinen hetki, kun lajissaan maailman ensimmäinen matkustajasuihkukone De Havilland Comet saapui kentälle noutamaan prinssi Philipiä. Tulomatkansa hän oli taittanut meriteitse.

Uusi terminaali Eteläsatamaan

Helsinkiin oli päästävä paremmin myös laivalla.

Rakennustyöt Eteläsatamassa aloitettiin olympialaisia silmälläpitäen vuonna 1938. Entistä Ullanlinnan laivatelakkaa ryhdyttiin muuttamaan 330-metriseksi Makasiinilaituriksi. Työt keskeytyivät syksyllä 1939 ja jatkuivat vasta talvella 1951.

Aarne Hytösen ja Risto-Veikko Luukkosen suunnittelema Helsingin Meriasema avattiin kolme päivää ennen olympialaisten avajaisia. Uutta laituria alettiin kutsua Olympialaituriksi ja sille noussutta rakennusryhmää, Meriasemaa, Olympiapaviljongiksi. Myöhemmin nimeksi vakiintui Olympiaterminaali.

Uudet hotellit tarjosivat parhaat näkoalat moderniin kaupunkiin

Olympiakaupunkiin odotettiin runsaasti matkailijoita. Heitä varten kaupungin paraatipaikoille rakennettiin kaksi aivan uutta hotellia, Vaakuna ja Palace. Molemmat muodostuivat nopeasti paikoiksi, joihin majoitettiin tärkeimmät arvovieraat sekä järjestettiin edustustilaisuuksia.

Sokoksen taloa, monipuolista tavaratalo-, toimisto-, hotelli- ja ravintolarakennusta alettiin suunnitella vuonna 1937. Talon arkkitehti Erkki Huttunen suunnitteli ensin kahta tornimaista, viereisen Postitalon korkuista rakennusta. Kaupunki kuitenkin torjui idean, ja nykyisen rakennuksen työt aloitettiin keväällä 1939. Talon odotettiin valmistuvan olympialaisiin 1940 mennessä.

Sodan vuoksi rakennuksen valmistuminen ja käyttöönotto viivästyivät. Talon ylimpään kerrokseen sijoitettu ravintola Vaakuna avattiin vuonna 1947. Ravintolan alla sijaitseva kaksikerroksinen hotelli päästiin avaamaan vuonna 1949. Vaakuna oli avautuessaan Suomen suurin hotelli: siinä oli tilaa 180 vieraalle. Myös tavaratalo ennätti valmistua olympialaisiin mennessä, se avautui maaliskuussa 1952.

Palacen talo Eteläranta 10:ssä puolestaan kulki aluksi nimellä Teollisuuskeskus. Suomen työnantajain keskusliitolla oli 1940-luvulla toimitilahanke, johon olympialaisten lähestyessä yhdistettiin idea hotellista ja ravintolasta. Viljo Revell ja Keijo Petäjä voittivat kohteen arkkitehtuurikilpailun vuonna 1949 ja rakennustyöt alkoivat nopeasti.

Suunnittelijoiden lähtökohtana oli satamaan viettäneen maaston epätasaisuuden hyödyntäminen. Rakennuksesta haluttiin moderni ja rationaalinen, yksinkertainen mutta teknisesti edistyksellinen ja tehokas. Tämä näkyy mm. kerrosten mataluudessa.

Lopputulos miellytti aikalaistensa silmää. Rakennuksessa kaikki oli yksityiskohtiinsa asti uutta, se oli sävähdyttävän moderni ja "amerikkalainen".

Hotelli Palace ennätti avaamaan ovensa aivan olympialaisten kynnyksellä. Elokuussa 1952 avautui myös hotellin ravintola, joka tuli nopeasti tunnetuksi korkeatasoisuudestaan. Jopa ravintolan keittiö kiinnosti ulkomaalaisia asiantuntijoita.

Kesällä 1952 Helsinkiin saapui odotettua vähemmän turisteja, hotellihuoneita jäi tyhjilleen. Suomea pidettiin kalliina maana, moni majoittui mieluummin yksityiskodeissa ja leirintäalueilla. Myös markkinointi oli ollut melko vähäistä. Huomattiin, että Suomi oli ehkä juostu jo maailmankartalle, mutta matkailukartalla se oli vielä valkoinen läiskä.

Uudet asuinalueet Käpylään

Ennen 1930-lukua olympialaisiin osallistuvat maat olivat itse huolehtineet urheilijoidensa majoituksesta. Yksi vuoden 1940 kisoihin valmistautuvan Helsingin tärkeimmistä asioista olikin päättää, mihin majoittaa olympiaurheilijat. Päätettiin rakentaa kokonaan uusi asuinalue, Olympiakylä. Paikaksi valikoitui Käpylä.

Koskelantien pohjoispuolelle rakennettiin vuonna 1939 asunnot 400 ihmiselle. Martti Välikankaan ja Hilding Ekelundin suunnittelemat uudenaikaiset lamellitalot vastasivat korkeisiin sosiaalisiin, terveydellisiin ja esteettisiin vaatimuksiin. Funkkiksen ihanteiden mukaan tärkeinä pidettiin luontoyhteyttä sekä asuntojen hyvää tuuletettavuutta.

Nämä talot on suunniteltu Olympiakylään, kallioiseen maastoon. Keskiakseli on pohjois-eteläsuunnassa, jottei mikään huoneisto joutuisi pohjoispuolelle.

Reino Hirviseppä ihastelee Olympiakylän suunnitelmia vuonna 1939.

Olympiakylän rakentamista jatkettiin vuoteen 1953 asti ja alueelle nousi kaikkiaan 36 taloa. Rakennusten arkkitehtuuri ei ole tiukinta funkkista, vaan maltillisempaa, rationaalista modernismia. Alue on säilyttänyt alkuperäisen ilmeensä poikkeuksellisen hyvin.

Nimestään huolimatta Olympiakylä ei kuitenkaan koskaan majoittanut olympiaurheilijoita. Kun vuoden 1952 kisat olivat varmistuneet, alettiin heille nimittäin suunnitella Koskelantien eteläpuolelle toista aluetta, Kisakylää. Vuosina 1950–52 rakennetun alueen suunnittelusta vastasi Pauli Salomaa. Arkkitehtuuri jatkoi Olympiakylässä aloitettua linjaa.

Kisakylän 14 rakennukseen majoitettiin kaikkiaan 4 800 miesurheilijaa. Useimmat heistä nukkuivat 2–4 hengen huoneissa ja samaa kylpyhuonetta saattoi käyttää yhdeksänkin urheilijaa.

Valtaosa naisurheilijoista puolestaan majoitettiin Meilahden sairaanhoito-oppilaitokseen. Suomalaisurheilijat sijoitettiin Santahaminan varuskunta-alueelle.

Kisakylää rakennettiin loppuun asti ja se valmistui kisojen avajaispäivänä. Sen edustalle Koskelantielle rakennettiin kisojen ajaksi komea portti.

Myös urheilijoiden harjoitusalue sijaitsi aivan vieressä, Mäkelänkadun toisella puolella Käpylän raviradan kentällä.

Neuvostoliitto osallistui ensimmäisen kerran olympialaisiin Helsingissä. Yksi osallistumisen kynnyskysymyksistä oli, miten neuvostourheilijat Suomessa majoittuisivat. Huhuttiin, että he lentäisivät Helsinkiin päivittäin Leningradista tai että he majoittuisivat Porkkalan vuokra-alueelle. Asia ratkesi, kun kisajärjestäjät tarjosivat kaikille itäblokin maiden edustajille mahdollisuuden majoittua vastavalmistuneessa Teekkarikylässä Otaniemessä.

Uudet kisapaikat uinnille, soudulle, ratsastukselle ja pyöräilylle

Olympiatason vaatimukset täyttävä uimalaitos oli kenties tärkein kisojen vaatima uudisrakennus. Se päätettiin sijoittaa osaksi laajaa urheilupuistoa Eläintarhan kentän ja stadionin viereen. Uimastadionin altaiden louhinta aloitettiin alkuvuodesta 1939.

Sota keskeytti rakennustyöt pitkäksi aikaa. Valmiit, laatoitetut altaat olivat suojaamatta vuosien ajan ja kerrotaan, että katsomoa käytettiin silli- ja juuresvarastona. Sodan jälkeen altaat otettiin muutamana kesänä uimakäyttöön, mutta vasta vuonna 1949 rakennustöitä jatkettiin kunnolla. Valmista saatiin kesään 1952 mennessä. Uimastadionin funkkistyyli yhdistettynä puistomaiseen ilmeeseen ihastutti sekä uimareita että yleisöä.

Olympiaurheilijat tarvitsivat myös harjoitusaltaan. Sellainen rakennettiin lähelle kisakylää, Kumpulaan. Kesälomaa viettäneet lapset ehtivät iloita uimalasta jo ennen kisojen alkamista.

Myös melojat ja soutajat tarvitsivat stadioninsa, josta heidän suorituksensa pääsi seuraamaan. Soutustadion valmistui vuonna 1939 Taivallahteen.

Hyvästä katsomosta huolimatta näköyhteys kisatapahtumiin ei aina ollut paras mahdollinen, mikä toisaalta vain lisäsi kisajännitystä. Tunnelma siirtyi myös radionkuuntelijoille.

Melkein uskallamme jo luvata, että hän tuo kultamitalin, niin selvä hänen johtonsa on!

Radioselostaja Paavo Nurmi 28.7. 1952

Ratsastajat ja hevoset hyötyivät suuresti vuoden kisoihin 1940 tehdyistä rakennuksista. Vaikka itse kilpailut pidettäisiinkin ulkona, ratsastajat tarvitsivat hallin, jossa harjoitella ja huonon ilman sattuessa kilpaillakin.

Ratsastushalli ja maneesi sijoitettiin lähelle Laakson ratsastuskenttää Ruskeasuolle. Samalle paikalle oli aiemmin suunniteltu ns. naisten urheilukenttää.

Ruskeasuon lisäksi ratsastuskenttiä ja -maastoja kehitettiin Laaksossa ja Talissa.

Myös pyöräilijät tarvitsivat areenansa, vaikka Helsinki yrittikin kysellä olympiakomitealta, voisiko kisoja järjestää ilman sitä. Ei voinut, ja velodromi valmistui loppukesästä 1939 Käpylän urheilupuistoon.

Uudet ajanvietteet, huvitukset ja mukavuudet

Vuoden 1940 kisojen alla havaittiin, että Helsingistä puuttui paikka, missä järjestää kansainvälisiä kongresseja. Hanke toteutui lopulta Munkkiniemen Kalastajatorpalla, jossa Fazer oli korvannut jo vuodesta 1915 paikalla sijainneen kahvilan ravintolalla vuonna 1937. Kisojen vauhdittamana ravintolaa laajennettiin jo seuraavana vuonna: Kalastajatorppa sai silloin tunnusomaiset tilansa, kuten pyöreän salin sekä siirtomaasalin.

Sotien jälkeen Kalastajatorppa lunasti nopeasti paikkansa yhtenä kaupungin ykkösravintoloista. Tilat mahdollistivat monenlaisten tilaisuuksien järjestämisen. Toukokuussa 1952 Armi Kuusela kruunattiin siellä Suomen Neidoksi.

Suomalainen kansallispuku on kaunis, joskin se peittää lähes tyystin vartalon kauneuden.

Selostusääni Filmisepon katsauksessa 12.6. 1952.

Kesäksi 1952 Helsinkiä rikastettiin lukuisilla väliaikaiseksi tarkoitetuilla kahviloilla. Yksi niistä oli Kaivopuiston rantaan rakennettu kahvila Ursula. Erinomainen sijainti toi asiakkaat paikalle kisojen jälkeenkin.

Helsinkiin oli puuhattu pysyvää huvipuistoa ja vuosisadan alusta alkaen, mutta vasta vuoden 1940 kisat edistivät hanketta merkittävästi. Sopivan paikan löytyminen oli kuitenkin hankalaa ja myös toiminnan järjestävästä tahosta oli kiistaa. Hanke keskeytyi vuonna 1939.

Asiaan palattiin vuonna 1948, jolloin todettiin, että kaupunki tarvitsi väliaikaisen huvipuiston olympialaisia varten. Paikaksi osoitettiin nykyinen sijainti Alppiharjussa ja järjestäjäksi Lasten Päivät. Huvipuiston tärkein tehtävä olisi rikastuttaa olympiakisojen ohjelmatarjontaa.

Linnanmäki avautui helluntaina 1950. Aluksi puisto koostui vain muutamasta laitteesta, pelikabinetista sekä Peacock-teatterista. Tarjonta kasvoi kuitenkin nopeasti ja vuonna 1951 avattiin todellinen suurhanke, vuoristorata.

Olympiakesäksi Linnanmäki karttui edelleen. Uutta olivat pelihalli, bensiiniautorata, vedenneitohalli, maailmanpyörä sekä muutamat muut laitteet. Kisojen aikana oli tarjolla monenlaista ohjelmaa: varietee- ja sirkusnumeroiden lisäksi siellä esiintyivät mm. Oopperan baletti, Jussi Björling sekä Mario Weberin orkesteri.

Sateisen kesän kävijäluvut jäivät kuitenkin pieniksi. Kisojen aikana huvipuistossa oli vilkasta etenkin iltaisin, jolloin urheilijat käyttivät innokkaasti saamiaan vapaalippuja.

Mukavuuslaitoksiakin tarvittiin. Kesäksi 1952 kaupunki rakensi eri puolille Helsinkiä kahdeksan pysyvää yleistä käymälää. Osa niistä on käytössä edelleen.

Lähde: Helena Friman, Mikko Härö, Kaisa Laitinen ja Marja-Liisa Lehto: Olympiakaupunki Helsinki 1952. Helsingin kaupunginmuseo 1992.

Kansikuva: Juhlaliputus Pakkahuoneen laiturilla Helsingin olympialaisten aikaan (1952). Olympia-kuva Oy / Helsingin kaupunginmuseo.