Muusikko Jukka Perko oli 1980-luvun Suomessa sensaatio: Huittisten korvesta löytynyt ihmelapsi, joka soitti saksofonia kuin Charlie Parker.

Itseoppinut luonnonlahjakkuus, lapsitähti, jolle povattiin loistavaa tulevaisuutta.

Jukka Perko kutsuttiin heti maailmalle. Hän pääsi jazz-legenda Dizzy Gillespien 70-vuotiskiertueelle.

Tie tähtiin on harvoin suora. Usein ainoa tie perille käy harhapolun kautta.

Huittisista lähti New Yorkiin epävarma nuori mies. Aiempaa kokemusta ulkomaista oli vain Ruotsinlaivalta.

Ujouskin vaivasi: Perkolla oli ollut tapana pienestä pitäen paeta vieraita parisängyn peränurkkaan. Koulussa hän oli outo lintu, kiusattukin.

Niinpä Huittisten maalaistalon vintillä Perko – ehkä juuri siksi – päätti, että hänestä tulisi maailman paras.

Epävarma poika pelkäsi paljastuvansa ja päätti olla tekemättä virheitä. Hän harjoitteli yötä päivää ja yritti matkia mestareita.

Amerikan kiertueella hän keskittyi opettelemaan nuotit ulkoa. Muu maailma jäi näkemättä, koska oli tuijotettava koko ajan omaa napaa – ja saksofonin näppäimiä.

Menestys toi paitsi mainetta myös Porschen ja muut menestyksen mittarit. Nekin olivat ulkoa omaksuttuja oppeja. Lopulta oli pakko kysyä itseltään: pitäisikö vihdoin etsiä se oma tie?

Huittisten poika palasi juurilleen. Syntyivät uudet tulkinnat Olavi Virrasta ja suomalaisista virsistä.

Mutta mikä tärkeintä, keski-ikää lähestyvä Perko teki oivalluksen: virheet ja soiton säröt eivät olekaan pahinta vaan parasta. Vasta vajavaisuus tekee tähden.

Teksti: Punainen lanka