Vielä kaksi vuotta sitten lentäminen toiselle puolelle Eurooppaa muutaman tunnin palaverin vuoksi oli täysin normaalia. Nyt etätyöhön tottuneina katselemme mutkattomasti toistemme olohuoneiden kirjahyllyjä ja huvitumme twiittaavista kissoista ja muista kotikonttoreiden sattumuksista.
Pandemia on opettanut meille aikuisille uusia taitoja kohdata toisiamme, ja monet niistä jäävät toivottavasti osaksi elämäämme. Mutta mitä pandemian aika on merkinnyt lapsille ja nuorille? Onko jotain tärkeää jäänyt oppimatta?
Harrastustoiminnasta pudonneita lapsia ja nuoria on ennennäkemättömän paljon.
Pandemian ajan etäyhteydet mahdollistivat lasten harrastukset vain jotenkuten. Musiikkileikkikoulut, palloiluharkat ja kuvataidekerhot jatkuivat videoiden välityksellä, mutta ontuen tai näennäisesti.
Iso osa harrastuksista peruttiin kokonaan. Tiedämme jo sen, että harrastustoiminnasta pudonneita lapsia ja nuoria on ennennäkemättömän paljon. Etäyhteydet eivät korvanneet fyysistä kohtaamista tai saaneet sitoutumaan harrastukseen entiseen tapaan.
Nuoruuteen kuuluu arkisten taitojen oppiminen, joten pandemian jälkeen edessä voi olla yllätyksiä, jotka näkyvät vasta vuosien viiveellä. Esimerkiksi uimakoulujen peruuntumisen ja koulujen uinninopetuksen vähenemisen seuraukset näemme vasta tulevaisuudessa.
Nuorena opitaan myös sosiaalisuutta ja kanssakäymisen tapakulttuuria.
Pudokkuus ei koske ainoastaan harrastustoimintaa. Nuorena opitaan myös sosiaalisuutta ja kanssakäymisen tapakulttuuria. Kahteen vuoteen kouluissa ei ole todennäköisesti vietetty ensimmäistäkään yhteistä aamunavausta. Esimerkiksi kummiluokkatoiminta, jossa eri-ikäiset oppilaat tutustuvat toisiinsa, on ollut rajoitettavien asioiden listalla.
Emme ole myöskään kohdanneet toisiamme yhteisissä juhlissa tai läheistemme tärkeissä tapahtumissa. Alle kouluikäinen lapseni oli häissä viime syksynä. Juhlien jälkeen hän ajatteli pitkään, että aina, kun ihmisiä on koolla ravintolassa, kyseessä on häät.
Valtava määrä häitä, ristiäisiä, valkolakkeja ja muita valmistujaisia on juhlittu etänä. Yhdessäolo ja onnitteluhalaukset ovat vaihtuneet postimerkin kokoisiin kasvoihin ja näyttöpäätteiden ruuduilla nostettuihin maljoihin.
Tällä hetkellä peruskoulun alaluokkalaisista noin puolet ei ole kokenut ensimmäistäkään koulun kevät- tai joulujuhlaa. Heistä voidaan puhua kulttuuripudokkaina. Nämä lapset eivät ole jännittäneet juhlaesitystä ja kokeneet itsensä ylittämistä. Tulevaisuudessa he eivät naureskele muistellessaan sitä, miten saivat esittää isoa, harmaata kiveä koulun kevätjuhlanäytelmässä.
Me aikuiset osaamme haaveilla, miten järisyttävää on taas kulkea ihmisvilinässä tai juhlia loppuunmyydyillä festareilla. Suurella osalla alakoululaisista ei ole edes muistoa koulun juhlasaliin kokoontumisesta.
Nuorimpien muistot eivät yllä koronaa edeltävään aikaan.
Aikuiselle menneet pari vuotta poikkeusaikaa on ollut helpompi rasti. Itse muistan pandemiakevään 2020 hihojen käärimisen aikana. Etäopetusjakso tuntui epätodelliselta, mutta samaan aikaan uudelta ja jännittävältä. Kirjoitin aiheesta kolumnin ja päivitin Facebookiin kuvan koulun tyhjästä käytävästä ja päivityksen 16 päivää kestävästä yhdysluokanopettajan pestistä.
Myöhemmin hallituksen linjauksen mukaisesti pestini pidentyi seitsemään viikkoon, mutta silti kaikesta kuulsi toiveikkuus. Nautimme oppilaiden kanssa kevätauringosta, suunnittelin opetusta pitkälle iltaan ja innovoin kollegoiden kanssa uusia tapoja opettaa.
Nuorimpien muistot eivät yllä koronaa edeltävään aikaan, sillä kaksi vuotta on paljon lapsen ja koululaisen elämää. Heidän vuokseen meidän on tärkeää olla empaattisia ja kärsivällisiä, kun opettelemme yhdessä jättämään pandemian taaksemme.
Arjen taitojen oppiminen voi alkaa kovin yksinkertaisista asioista: kuinka katsotaan silmiin ja vaihdetaan kuulumisia. Meidän aikuisten pitää nyt osata opettaa näitä taitoja niille, joilla ei ole edes muistoja tällaisia kohtaamisia.
Sari Kontra
Kirjoittaja on juvalaissyntyinen opettaja, joka kaipaa satunnaisia juttuhetkiä täysin vieraiden ihmisten kanssa.
Voit keskustella kolumnista 30.3. klo 23.00 asti.
