Hätkähdyttävä uutinen levisi tiedotusvälineissä vähän aikaa sitten. EU aikoo kieltää silakanpyynnin suomalaisilta.
Hirmuista, sanoisi Paasikivi tähän. Ei silakkaan saa koskea, se kuuluu suomalaiseen ruokapöytään.
Silakkakielto olisi suora provokaatio meitä kaikkia vastaan, se iskisi sekä tuulipukukansan että eliitin hermoon.
Silakka on kautta aikojen herättänyt tuntoja. Silakka on herrojen herkku ja kansan kaviaari. Helsingin ja Tukholman parhaat ravintolat ovat ikimuistoisesti kilpailleet siitä, missä valmistetaan parhaat paistetut silakat.
Silakkakielto olisi suora provokaatio meitä kaikkia vastaan, se iskisi sekä tavallisen tuulipukukansan että eliitin hermoon.
Mitään uuttahan tässä ei silti ole: silakka on ennenkin ollut poliittisten kamppailujen kohde. Syökää silakkaa, julisti pääministeri Harri Holkerikin vaalien alla 1991. Ohje oli hyvä, mutta silti Holkeri hävisi vaalit. Syynä ei tosin ollut silakka vaan epäonnistunut talouspolitiikka.
Miksi sitten EU haluaa kieltää silakanpyynnin Itämerellä? Onko kyseessä Brysselin salaliitto Pohjolan asukkaita vastaan? Vai eivätkö EU:n päättäjät tiedä, mikä silakka on!
Se, kuinka paljon silakkaa saa pyytää vuosittain, päätetään Brysselissä. Kalastuskiintiöistä kiistellään aina, mutta jonkin kalalajin pyytäminen voidaan kokonaan kieltää vain, jos sen kanta on uhattuna. Nyt näin ei ole.
Kansainvälinen merentutkimusneuvosto ICES on katsonut, että silakkaa voitaisiin pyytää lähes samaan tahtiin kuin nyt, jopa yli 50 miljoonaa kiloa vuodessa. Kun EU korostaa tiedolla johtamisen merkitystä, tässä asiassa ei tutkimustieto näytä painavan yhtään mitään.
Silakka on paitsi maukasta, myös terveellistä. Silakan hyödyt eivät kuitenkaan rajoitu vain ruokapöytään. Silakanpyynti on myös osa Itämeren suojelua. Silakan mukana vedestä nousee meren rehevöitymistä ruokkivia aineita, fosforia ja typpeä monta kertaa enemmän kuin mitä esimerkiksi Helsingin vedenpuhdistamo jätevedestä sieppaa. Ympäristöjärjestötkin suosittelevat silakan syöntiä.
On vaikea käsittää, miksi emme syö suomalaista kalaa, vaan kala maistuu meille vasta sitten, kun se on kotoisin Norjasta.
Suomalaisten häpeäksi on kyllä sanottava, että vaikka olemme kenties hyviä kalastajia, kalakauppiaiksi meistä ei ole. Suosikkikalamme on norjalainen kasvatettu lohi ja kalan tuonti maksaa meille vuosittain 300 miljoonaa enemmän, kuin mitä saamme kalasta vientituloja. On hieman vaikea käsittää, miksi emme syö villiä silakkaa ja täällä kasvatettua kirjolohta, vaan kala maistuu meille vasta sitten, kun se on kotoisin Norjasta.
Silakasta osa päätyy kyllä suoraan lautaselle, herkkusuiden iloksi. Osasta tehdään kalajauhoa, joka taas on kasvatuskalojen ruuan tärkeä raaka-aine. Kirjolohetkin syövät siis silakkaa, ennen kuin päätyvät ruokapöytäämme.
Uudet silakkaherkut, kuten nyhtösilakka ja silakkapullat ovat tulossa markkinoille. Ja jopa silakan perkeet, joita ihmiset eivät voi syödä, käytetään hyödyksi. Niistä tehdään turkiseläinten rehua.
Mitä olisi syksy ilman silakkamarkkinoita ja kesä ilman silakkafestivaaleja, kysyn vain. Silakan rooli täällä pohjoisilla alueilla on paljon tärkeämpi kuin Brysselin salongeissa tiedetään. Silakka on perusarvo. Mitähän mahtaisi tapahtua, jos Brysselissä kiellettäisiin simpukansyönti.
Ruotsalaisilla on varastossaan salainen ase, jolla on tulevassa silakkasodassa käyttöä.
Toivottavasti järki Brysselissä voittaa, eikä meidän tarvitse aloittaa silakkasotaa. Jos kuitenkin näin huonosti kävisi, meidän olisi aktivoitava liittosuhteemme Ruotsin kanssa välittömästi.
Ruotsalaisilla on varastossaan nimittäin salainen ase, jolla olisi tulevassa silakkasodassa käyttöä. Se on purkkiin pakattu hapansilakka.
Ne, jotka hapansilakan tuntevat, tietävät, että hapansilakkapurkki vastaa hyvinkin pientä räjähdyspanosta. Purkissa on painetta enemmän kuin eduskunnan budjettikeskustelussa.
Siis – näpit irti silakasta EU!
Jos ette tottele, täältä pesee. Lähetämme Pohjolasta tyrmäävän vastalahjan.
Lauri Kontro
Kirjoittaja on vapaa toimittaja, joka syö silakkaa.
Kirjoittajalle voi lähettää palautetta osoitteeseen lauri.kontro@gmail.com