Ei jaksa pitää kynää kädessä. Ei keksi mitään, mistä voisi kirjoittaa. Kirjoittaminen on liian vaativaa. Kynä jäi kotiin.

Äidinkielen ja kirjallisuuden lehtori Niina Nummila Forssan Keskuskoulusta on kuullut 30 vuoden aikana monet selitykset, mutta viimeaikainen kehitys on tehnyt surulliseksi.

Äidinkielen tunnilla kirjoitetut tarinat ovat usein lyhyitä, eikä ympäristön kuvailuun tai henkilöhahmojen rakentamiseen jakseta keskittyä. Käsin kirjoittamista pidetään hitaana ja vaikeana. Nuoret kokevat sen riskialttiina, ja tietokoneen oikeinkirjoitusohjelma houkuttaa.

– Silti käy niin, että vaikka korjaaminen on helpompaa, virheiden korjaamiseen ei jakseta keskittyä. Tietokoneella kirjoitetussa tekstissä oppilaalla voi olla jopa enemmän virheitä, hän kertoo.

Myös Nummilan useat opettajakollegat ovat huomanneet saman kehityksen.

Videolla Forssan Keskuskoulun 8. luokan oppilas Tea Uotila lukee otteen käsin kirjoittamastaan scifi-tarinasta.

Onko vika uudessa opetussuunnitelmassa?

Uudet perusopetuksen opetussuunnitelman perusteet otettiin Suomessa käyttöön 2016. Niissä taitovaatimukset kirjoittamisen suhteen eivät ole vähentyneet, kertoo opetusneuvos Minna Harmanen Opetushallituksesta.

Vaikka sidosteisesta käsialakirjoituksesta, eli kaunokirjoituksesta, luovuttiin silloin, opetussuunnitelman perusteissa edellytetään, että oppilaan käsin kirjoittaminen ja näppäintaidot ovat sujuvat peruskoulun päättyessä.

Harmanen on yllättynyt, että käsin kirjoittaminen on opettajien kokemuksen mukaan vähentynyt. Muutoksella haluttiin tilaa näppäintaidoille, unohtamatta käsin kirjoittamista.

Taustalla vaikuttavat monet asiat. Työkirjojen käyttö on vähentänyt vihkoon kirjoittamista, ja lukemisen määrä ja käsin kirjoittamisen arvostus on vähentynyt. Lasten ja nuorten vapaa-ajalla on monta ottajaa.

– Olemme tunnistaneet, että koulutusmyönteisyys on vähentynyt. Jos taidolla ei nähdä merkitystä laajemmin, ei sitä koeta tärkeäksi oppia.

Perustaitojen osaaminen liittyy siis laajempaan yhteiskunnalliseen kontekstiin. Oppimiseen liittyy paljon epämukavuusalueella olevaa puurtamista, jota ei voi ohittaa, sanoo Harmanen.

Klassista soimaan ja kynä käteen

Opettajana työuransa tehneen Helena Linnan kutsumus on ollut motivoida koululaisia kirjoittamiseen ja lukemiseen.

Nyt jo eläköitynyt Linna ei käyttänyt punakynää arvioidessaan luovan kirjoittamisen tekstejä. Hänen mielestään virhepedagogiikka tappaa kirjoittamisen innon.

Tekstin sanoma on ollut tärkein.

– En ole myöskään rajoittanut aiheita, joista lapset haluavat kirjoittaa, hän sanoo.

Tämä on johtanut erityisesti pienten poikien teksteissä usein sotatantereille. Linnan mukaan teksti on silloin ”actionia”.

Tarinan edetessä teksti täyttyy syy-seuraussuhteilla ja hahmojen nimillä. Usein Linnan tunneilla soi klassinen musiikki käsialaa harjoiteltaessa. Hän erotti oikeinkirjoittamisen ja luovan kirjoittamisen toisistaan, jotta motivaatio pysyisi yllä.

Työtapa tuotti tulosta. Ymmerstan koulussa Espoossa jokainen Linnan oppilas kirjoitti vuosittain oman kirjan alakoulussa. Tehtävästä selvisi Linnan mukaan jokainen oppilas.

Käsin kirjoittamista täytyy perustella oppilaalle

Opetusneuvos Minna Harmanen sanoo, että alaluokilla opettajan merkitys käsin kirjoittamiseen on suurempi kuin myöhemmillä vuosiluokilla. Luokanopettaja pystyy aineenopettajaa paremmin pitämään huolta siitä, että käsin kirjoittamista harjoitellaan tarpeeksi.

Käsin kirjoittamista voisi hänen mukaansa vaalia myös uusilla ratkaisuilla, kuten digikynillä.

Käsin kirjoittaminen ei ole vain äidinkielen ja kirjallisuuden asia, vaan taitoa on vaalittava kaikissa oppiaineissa, sanoo Harmanen.

Helena Linna sanoo, että käsin kirjoittaminen auttaa keskittymään ja rauhoittumaan. Hänen mukaansa oppilaat haluavat perusteluja, miksi nyt kirjoitetaan käsin.

– Kerroin, että tutkimustulokset osoittavat, että käsin kirjoittaminen auttaa muistamaan ja hahmottamaan kokonaisuuksia paremmin, Linna kertoo.

Käden ja silmän välinen yhteys tarvitsee harjoitusta, ja puutteellinen harjoittelu näkyy äidinkielen lisäksi myös kotitaloudessa ja käsitöissä. Niina Nummilan mukaan lapset eivät osaa käyttää esimerkiksi saksia yhtä hyvin kuin aiemmin.

Hän sanoo, että myös oppilaiden ajattelun, suunnittelun ja harkinnan taidot ovat heikentyneet. Äidinkielessä tehdyt tarinat kaipaavat harjoittelua.

– Oma persoona pääsee paremmin esille, kun tarttuu kynään. Nyt kirjoituksista puuttuvat perustelut. Fiktiiviset tekstit ovat enemmänkin tarinan suunnitelmia, koska kuvaus ja dialogi puuttuvat.

Yhteyttä omaan käsialaan kannattaa vaalia

Käsiala on osa omaa persoonaa. Kehumme mieluusti kaunista käsialaa ja nauramme epäselville harakanvarpaille. Käsialassa on ilmaisuvoimaa, josta erkaantuminen harmittaa kirjailija Niina Hakalahtea.

Sanataidetyöläisenä hän on huomannut, että suhde tekstiin muuttuu käsin kirjoittamisen myötä. Yksittäiset asiat muistuvat yllättäen mieleen, ja paperin kulmaan tehdyt muutokset, koukerot ja pikku piirustukset ovat osa prosessia.

– Koukeroiden näkeminen on tärkeää. Tekstiin syntyy hyviä vahinkoja ja hedelmällisiä sattumuksia, Hakalahti kuvaa.

Videolla 5.-luokkalainen Miku Wilska Forssan Keskuskoulusta lukee käsin kirjoittamansa tekstin.

Helena Linna kertoo silmikoinnista, joka on osa terapeuttista kirjoittamista. Silmikoinnissa kirjoitetaan tauotta 10 minuuttia, jonka jälkeen tekstistä nostetaan esiin kirjoittajalle tärkeä lause. Sen jälkeen jatketaan kirjoittamista ja työn edetessä esiin nousee keskeisin sisältö.

Nummilan mukaan käsin kirjoittaminen on vahva fyysinen kokemus, jossa omat tunteet ovat esillä. Motoriset taidot kehittyvät ja tiedon prosessointi tekee hyvää aivoille.

– Tekstinkäsittelyohjelma asettaa rajoituksia ilmaisulle jo itsessään verrattuna siihen, että saa luoda jotain itse tyhjälle paperille, hän sanoo.