Samana päivän kun tapaan kirjailija Liina Putkosen sukumökillä Sammatissa, päivän uutiset tietävät kertoa Afganistanissa tapahtuneesta itsemurhapommi-iskusta ja Putinin matkasta Mongoliaan.

Päivän uutistarjontaan mahtuu toki paljon muutakin murheellista. Ilon aiheet sen sijaan ovat harvassa.

Siksi sitä oikein toivoo, että olisipa olemassa jokin mukava paikka, johon voisi piiloutua maailman melskeiltä.

Onneksi sellaisia on olemassa. Kuten nyt vaikka Liina Putkosen kirjoittamat hyvän mielen romaanit.

Liina Putkonen on luvannut esitellä meille iltapäivällä myös oman mansikkapaikkansa, joka on toiminut hänen hyvän mielen romaaniensa innoittajana.

Mutta sinne kyllä ehtii. Mansikkapaikka on nimittäin ollut olemassa omalla paikallaan jo vuodesta 1867 lähtien.

Ennen kuin teemme reissun Sammatin keskustaan, Putkonen on luvannut kertoa meille, miten väkivaltaisia dekkareita kirjoittaneesta kirjailijasta sukeutui hyvän mielen tarinoiden sepittäjä.

Hyvän mielen romaani syntyi surutyönä

Liina Putkosen esikoisdekkari Jäätynyt tyttö alkaa hyytävästi:

Kevät kuoli pitkäperjantaina, tyttö edellisenä iltana.

Sitten Putkosen oma elämä muuttui.

Liina Putkonen oli julkaissut kaksi dekkaria, kun hänen hyvä ystävänsä sairastui syöpään. Sairauden, saattohoidon ja ystävän kuoleman jälkeen Putkonen ei halunnut enää kirjailijana koluta kuoleman polkuja.

Sattuman oikusta hän tarttui Maija Kajannon romaaniin Korvapuustikesä, jonka turvallinen maailma lohdutti Putkosta raskaan surutyön jälkeen. Hän päätti itsekin kirjoittaa lämminhenkisen romaanin.

Syntyi Unohdettujen unelmien kirjasto.

Sen maailma on lämmin, ja kirjan henkilöt ovat hyväntahtoisia ja lempeitä. Juuri sellaisia, joita vastakkainasettelun ja vihapuheen maailmassa toivoisi tapaavansa oikeassakin elämässä.

Myös lukijat kaipaavat tällaisia tarinoita. Hyvän mielen kirjallisuus on eräs vahvimmista kirjatrendeistä paitsi Suomessa myös muualla maailmassa.

Hyvän mielen kirjoissa ihmisyyden hyvät puolet korostuvat.

Himoshoppaaja -sarjasta tunnetun Sophie Kinsellan kirjoja on myyty maailmanlaajuisesti yli 45 miljoonaa. Suomessa 140 000 lukijaa on eläytynyt Maija Kajannon Kahvila koivu -sarjan tarinoihin eri formaateissa.

Liina Putkosen mielestä kirjojen menekki kertoo siitä, että maailma on hankala ja vaikea.

– Sosiaalinen media on tehnyt sen, että ihmiset ovat toisilleen aiempaa julmempia, ja mielipiteet sanotaan aina aika aggressiivisesti.

Hyvän mielen kirjoissa ihmisyys pyritään näyttämään vähän parempana kuin se oikeasti onkaan. Ihminen vastaa toiselle kauniisti eikä huuda heti rumasti päin naamaa. Ja jos jollain on hätä, häntä autetaan.

– Hyvän mielen kirjoissa ihmisyyden hyvät puolet korostuvat. Ne tarjoavat lukijoille käpertymistä ja lempeää kosketusta, Putkonen sanoo.

Mikä ihmeen chicklit?

Kun Liina Putkonen alkoi kirjoittaa ensimmäistä hyvän mielen romaaniaan, tyylilaji ei ollut hänelle entuudestaan tuttu.

– Olin ihan tavallisen kaunokirjallisuuden lukija, ja chicklit-kirjallisuus oli minulle vierasta. Siksi lähdin kirjoittamaan esikoisteostani omilla ehdoillani. Tarinassa on ennemminkin turvaa, lohtua ja hyvää mieltä kuin SinäMinä-lehdestä tuttua rakkauden etsintää.

Hyvän mielen tarinat sijoittuvat usein kirjakauppoihin ja kahviloihin, paikkoihin, jotka jo pelkällä olemassaolollaan herättävät lukijoissa mukavan nostalgisia tunteita.

Liina Putkoselle tällainen ihana lapsuuden mansikkapaikka on kesämökkikunta Sammatin kirjasto.

Sammatin kirjasto esikuvana

Sammatissa on ollut kirjasto jo vuodesta 1861 lähtien, jolloin eräs Elias Lönnrot sen perusti ja lahjoitti kirjastolle vieläpä 250 kirjan pesämunankin.

Nykyisessä paikassaan vanhassa kansakoulussa kirjasto oli ensimmäistä kertaa jo vuonna 1867, ja sinne se myös kiertolaisvuosien jälkeen palasi vuonna 1967.

Ja tästä kirjastosta tuli myös Liina Putkosen lapsuuden mielipaikka.

Sammatin kirjasto makaa tyytyväisenä auringossa. Liina Putkonen mittailee rakennusta katseellaan ja miettii ääneen, että toisin kuin hänen kirjoissaan esitellyssä Kielokosken kirjastossa, Sammatin kirjastossa ei taida ole salaisuuksia sisällään pitävää ullakkoa.

Lampsimme sisään kirjastoon. Heti kynnyksen ylitettyämme mieleen laskeutuu se sama rauha, jonka lapsuutensa ja nuoruutensa kirjastossa viettäneet ihmiset kyllä tunnistavat. Kaukana kavala maailma.

Ei siis ihme, että myös Liina Putkosen kirjoittamat, kuvitteelliseen Kielokosken kirjastoon sijoittuvat hyvän mielen kirjat kiinnostavat lukijoita. Varsinkin kun kirjojen päähenkilö, kirjastonhoitaja Aina ja hänen Spunk-koiransa tapaavat puuhasteluissaan toinen toistaan sympaattisempia kyläläisiä.

Sellaisia, joita lukija voi muistella kotikunnassaan aikanaan asuneen, vaikkei se ehkä ihan totta olekaan.

Eeva Kilpi ja hyvä mieli

Hyvän mielen kirjoja lainataan ahkerasti myös Sammatin kirjastosta.

Mutta lohtua ja lämpöä voi löytyä muistakin kuin varsinaisista hyvän mielen kirjoista, ainakin jos on valmis hyväksymään Liina Putkosen avarakatseisen mielen.

Putkonen nimittäin sijoittaa hyvän mielen kategoriaan myös sellaisia kirjailijoita, joita kirjallisuudentutkija ei sinne ehkä hyväksyisi.

Kuten nyt tämä Eeva Kilpi.

– Eeva Kilpihän tuottaa erittäin monelle lukijalle hyvää mieltä ja onnellisia ajatuksia, lohtua ja toivoa. Hänen kirjansa voivat toimia tässä samassa tehtävässä, vaikka totta kai hänen tekemisensä on aivan eri tasolla kuin hyvän mielen kirjallisuudessa, aika nopeasti ja välillä turhankin tehokkaasti tehdyssä kirjallisuuden lajissa.

Mutta kyllä Liina Putkonen arvostaa omia kirjojaan, siitäkin huolimatta, että joillekin lukijoille koko hyvän mielen kirjallisuus on vain kaunis ilmaisu romaaneille, joita he mieluummin kutsuisivat kioskikirjallisuudeksi, viihteeksi – tai roskaksi.

– Aina on olemassa ihmisiä, joiden mielestä heidän harrastuksensa on parempi kuin muiden.

Mutta tällaisia pahansuopia ihmisiä ei onneksi asu Kielokoskella.

Katso Puoli seitsemän -ohjelman juttu Liina Putkosesta: