Maaliskuussa tuli ilmoitus, ettei yläkoululaisten Nuori Aleksis -palkintoa tänä vuonna jaeta, koska rahoitusta ei saatu.

Kyseessä on Äidinkielen opettajain liiton organisoima, yläkoululaisten itsensä valitsema palkinto heitä eniten miellyttäneestä nuortenkirjasta. Ainoa laatuaan, jossa nuoret ovat itse tällä tavalla mukana.

Suivaannuin ja latasin itseni niin pöyristyksiin, että ilmoitin opeille, että voisin itse maksaa sen palkinnon, 1 500 euroa, ihan protestina tälle loputtomalle kulttuurivihamielisyydelle.

Rahaa kirjoihin ja organisoimiseen toki tarvitaan enemmän kuin vain tuo palkinnon arvo. Kukkaroni onneksi moni muukin oli suuttunut asiasta, joten on meneillään keräys, jolloin mukaan pääsee vähän pienemmälläkin summalla, ja palkinto toivon mukaan täksi vuodeksi pelastuu.

Samaan aikaan mediassa: Suomessa syntyneet ammattikoululaiset eivät tiedä, mitä tarkoittaa työpöytä. Aika moni muukin tavallinen sana on hukassa. Ihan kantasuomalaiset nuoret eivät tiedä kamman ja harjan, tai appelsiinin ja mandariinin eroa.

Ylioppilaskirjoituksissa niiden määrä jatkaa kasvamistaan, jotka tarvitsevat erityistä tukea ja esimerkiksi lisää aikaa, jotta ehtivät lukea tehtävät ja tehdä kokeen. Selkokirjojen tarve on jatkuvassa kasvussa, koska lapset ja etenkään nuoret eivät selviä tavallisista kirjoista. Myös niin sanotut säeromaanit ovat yhä suositumpia, eikä vähiten siksi, että niissä on kovin vähän tekstiä.

Älä Roope käytä noin vaikeaa sanaa!

Tavallisissa lastenkirjoissa on laskettu rimaa odotusarvojen suhteen: kernaammin vähän lyhyempää ja yksinkertaisempaa, älä Roope käytä noin vaikeaa sanaa! Ikään kuin ei voisi olettaa, että lapsi kysyy vaikka vanhemmiltaan, jos ei tiedä.

Alati valtiovalta silti puhuu kauniilla suulla lukutaidon merkityksestä. Se on kirjattu erilaisiin strategioihin, ja poliitikkojen juhlapuheissa sana tulee tulostimesta oletusarvona.

Kirjojen arvonlisäveroa kuitenkin nostettiin, vähälevikkisen kirjallisuuden tuki lopetettiin ja muutenkin leikkuri on ollut kova.

Apurahoina jaetaan vuodessa kaikille taiteen aloille yhteensä 15 miljoonaa, kun esimerkiksi yksin metsäteollisuusyhtiö UPM:lle maksettiin vuonna 2023 apurahaa eli yritystukea liki 20 miljoonaa.

Samaan aikaan UPM jakoi osinkona omistajilleen 800 miljoonaa. Eli käytännössä valtio maksoi UPM:n omistajille lämpimikseen tuon summan. Eikä UPM toki ole yksin. Myös esimerkiksi varustamokonserni Viking Linella ollaan aika hissuksiin apurahanmaksupäivinä.

Parannustakin on tapahtunut. Olen kymmenen viime vuotta kierrellyt alakouluissa puhumassa lukemisesta ja kertomassa kirjoista. Sinä aikana on näkynyt ryhtiliike.

Vastuu on kotona, ja se vastuunotto on usein vähän samantapaista kuin Unkarin toiminta EU:ssa.

Opettajat – ja tietenkin kirjastot – ottavat lukutaitoasian tosissaan ja väittäisin, että se näkyy myös lapsissa. Toki varsinainen vastuu on kotona eikä koulussa, ja se vastuunotto on usein vähän samantapaista kuin Unkarin toiminta EU:ssa.

Valtiolle parasta pitkän tähtäimen talouspolitiikkaa olisi panostaa iltasatuihin. Keskipitkällä aikavälillä kannattaisi keskittyä huolehtimaan, että jokainen peruskoulun käynyt osaa lukea. Lyhyen tähtäimen keinoissa ei ainakaan kannattaisi karsia sitä vähääkin lukemisen tsemppaamista pois yläkouluista. Nuoria Aleksiksiksäksiä tarvitaan, jos halutaan että sanat taipuvat oikein tulevaisuudessa.

Voin kuvitella, että nyt kun ne palkintorahat toivottavasti saadaan keräyksenä, niin valtiovalta on tyytyväinen ja sitä mieltä, että hoitakaa jatkossakin se niin. Rahaa kun ei riitä, koska kaikki meni UPM:lle, sori siitä.

Myönnän: aika paljon voidaan ja pitääkin tehdä talkoohengessä – ja kulttuurialalla toden totta niin myös tehdään!

Ilman lukutaitoa ei pärjää ainoassakaan työpaikassa.

Silti valtiolla on paitsi vastuunsa myös intressinsä. Lukutaito on sivistyksen ja osaamisen perusta, jonka päälle rakennetaan ihan kaikki muu. Ilman sitä ei pärjää ainoassakaan työpaikassa marjametsää lukuun ottamatta ja sinnekin eksyy, kun ei osaa lukea karttaa.

Jos yläkoululaisille, siis henkilökohtaisesti heille, on yksi kirjoihin liittyvä kilpailu, siitä kannattaisi pitää kiinni jo symboliikankin vuoksi.

Ties vaikka tunnistaisivat sitten vanhempana töissä työpöydän.

Roope Lipasti

Kirjoittaja on kirjailija, joka lupaa rahoittaa Finlandia-palkinnon, jos saa sen itse.