Anni Korpi oli yhdeksänvuotias ja Pauli Kantomaa 11-vuotias, kun heidän oli lähdettävä Ruotsiin pakoon Lapin sotaa.

Korven perhe sai karjoineen palata kotiinsa Ylitornion Pekanpäähän jo parin viikon kuluttua. Kantomaa pääsi takaisin Kantomaanpäähän kuukauden evakon jälkeen, mutta hänen elämänsä jatkui kuuden sisaruksen kanssa ilman äitiä ja isää.

Ylitorniolla Kantomaan kodin ohi kohti valtakunnanrajaa ja Ruotsia ehti kulkea suuri määrä muualta Lapista tullutta evakkoväkeä karjoineen ennen kuin syyskuun lopussa Kantomaanpäästäkin oli lähdettävä suojaan.

Ero vanhemmista olikin lopullinen

Matarengin evakuointikeskuksesta matka jatkui parinkymmenen kilometrin päähän Ekforsiin. Siellä edessä oli vastaanottotarkastus ja asettuminen kymmenien muiden kanssa parakkiin numero 14.

Terveystarkastus paljasti ongelmia Lyydia-äidin keuhkoissa, ja hänet passitettiin lisätutkimuksiin. Pauli Kantomaa näki äitinsä tuolloin viimeisen kerran.

Lapsilla ei ollut puoleentoista kuukauteen käsitystä äitinsä olinpaikasta, edes Matarengin vastaanottokeskuksesta tätä tietoa ei löytynyt. Myöskään äiti ei tiennyt perheensä tilanteesta. Näin hän kuuli tapahtumista:

Palattuaan lokakuun lopussa Suomen puolelle lapset kuulivat isänsä Akselin kuolleen Tornion taistelujen yhteydessä.

Lyydia Kantomaa ei voinut osallistua miehensä hautajaisiin marraskuussa 1944. Hän ei koskaan toipunut keuhkosairaudesta vaan kuoli puolitoista vuotta myöhemmin. Hänet haudattiin Ylitorniolla toukokuussa 1946. Seitsemän lasta oli jäänyt täysorvoksi.

Sotaa pakoon tuli kiire

Erityisesti suomalaisten yllätysmaihinnousu lokakuun alussa Torniossa johti siihen, että saksalaiset alkoivat vetäytyä pohjoisen suuntaan nopeasti. Se vauhditti myös evakuoimista.

Kantomaan perheen tavoin Ylitorniolta joen yli länsinaapuriin pelastautui Anni Korven perhe. Alueen asukkaat olivat saaneet luvan siirtyä Ruotsiin 5. lokakuuta, mutta koska saksalaissotilaat olivat ehtineet lähelle, perhe kiirehti karjoineen lautalle ja Övertorneålle jo päivää ennen määräaikaa.

Evakkoaikaa Anni Korpi ei kokenut ahdistavaksi. Perhe sai majoittua toisella puolella jokea kauppiaana toimineen perhetuttavan luokse, ja se tuntui lapsesta jännittävältä ja jopa hauskalta. Lapset varjeltuivat tietämästä pahimpia asioita kotimaan tapahtumista.

Myöskään Pauli Kantomaalla ei ole kielteisiä muistoja evakkoajasta Ekforsissa. Parakeissa oli paljon väkeä, mutta siellä pystyi hänen mielestään hyvin nukkumaan. Ruokaa tarjottiin – monen vatsa tosin ei kestänyt ruotsalaista makeaa syötävää.

Korpi ja Kantomaa eivät joutuneet täisaunoihin, joista monelle jäi ikävä muisto. Evakkoaikaa tutkineen Brita-Kaisa Välimaan mukaan varsinkin naiset kokivat saunottamisen ja alastomuuden nöyryyttäväksi, koska peseytymistä valvoivat ruotsalaiset miessotilaat.

Välimaan tekemän haastattelututkimuksen mukaan evakoiden päällimmäisenä tunteena oli kuitenkin helpotus ja kiitollisuus siitä, että sodan jaloista oli päästy turvaan.

Varsinkin pitkään evakkoleireillä olleille parakkielämä ja toimettomuus kävivät voimille. Mieltä painoi tietysti myös pelko kotimaan tapahtumista.

Kantomaan seitsemälle lapselle epätietoisuus äidin tilanteesta oli raskasta. Jonkinlaista äidillistä tukea tilanteessa lapset saivat parakin vanhimmaksi nimetyltä naisopettajalta.

Lapin tuhot olivat valtavat

Saksalaisten kiire pohjoiseen oli kova, ja se säästi alemman Tornionjokivarren järjestelmälliseltä tuhoamiselta. Miinoja ja räjähteitä kyllä oli jo ehditty levittää runsaasti, mutta laaja tuhotyö jäi eteläisessä osassa tekemättä.

Myös infrastruktuuri oli suureksi osaksi mennyttä: liikenne- ja viestiyhteydet olivat poikki ja joka paikassa oli miinoja. Erilaiset räjähteet tappoivat sodan jälkeen yli 200 ihmistä.

Kriisituki olisi ollut tarpeen

Pauli Kantomaa ja muut perheen lapset pääsivät Suomeen lokakuun lopussa 1944. Heti palattuaan he siis saivat kuulla isänsä kuolleen. Äidin olinpaikka selvisi vasta marraskuussa.

Jokirannasta evakkoväkeä kuljetettiin koteihinsa armeijan autoilla, mutta Kantomaanpäähän asti tulivat vain Pauli ja kuusi sisarusta. Kotitalo oli tallella, mutta Tengeliönjoen rannassa seisoneet riihet oli poltettu.

Lasten setä Kalle majoitti heidät aluksi, sillä ennen pääsyä kotitaloon täytyi tarkistaa, ettei lähistöllä ole miinoja.

Lasten tukena oli myös isoäiti, ämmi. Lisäksi Kalle-setä hankki palvelijan huolehtimaan lapsista. Nämä kodinhoitajat vaihtuivat varsin tiuhaan. Myöhemmin kunta määräsi lapsille myös virallisen holhoojan.

– Hän hoiti taloudellisia asioitamme, mutta muuten hän ei kovin paljon meistä piitannut, Pauli Kantomaa sanoo.

11-vuotias Pauli Kantomaa oli perheen lapsista toiseksi vanhin. Nuorin oli vain vuoden ikäinen. Lasten oli vaikea ymmärtää, että vanhemmat eivät enää tulisi kotiin.

Sotaorvot saivat pientä eläkettä – Kantomaan mukaan kuukausieläkkeellä sai kilon voita.

Täysorvoiksi jääneille lapsille ei juuri henkistä tukea ollut tarjolla. Hämmästyttävällä tavalla he kuitenkin kestivät menetykset sekä surun ja aikuistuivat.

Kantomaan sisarusparvesta on jäljellä enää kaksi, Pauli sekä 90 vuotta täyttänyt pikkusisko. Sisar asuu Ruotsin puolella Matarengissa.

Evakkojen liputuspäivää Pauli Kantomaa ja Anni Korpi eivät ole osanneet kaivata. He toki ymmärtävät sen symbolisen merkityksen.

Toisen maailmansodan aikana Suomi joutui evakuoimaan pysyvästi noin 440 000 ja väliaikaisesti lähes 200 000 ihmistä. Evakkojen liputuspäivä 20. huhtikuuta on Karjalan Liiton perustamispäivä.

Pauli Kantomaa toivoo, että naisten ja äitien rooli nostettaisiin erityisesti esille.

– Äidit ovat olleet kotirintaman todellisia sankareita. He hoitivat lapset, vanhukset ja toimeentulon. He olisivat kyllä ansainneet huomion.

Lisätty 21.4. klo 18 tietoja evakkojen liputuspäivästä ja evakuoitujen määrästä sotien aikana.