Tunnelma sähköistyy, kun 90-vuotias säveltäjä Aulis Sallinen astuu Kansallisoopperan saliin.
Muutoksen näkee kuhinasta päänäyttämöllä. Sen kuulee, kun teräväkatseinen säveltäjä tervehtii montussa soittimiaan viritteleviä soittajia. Hallitun kakofonian intensiteetti kasvaa.
Syy reaktiolle on selvä.
Sallinen on yksi Suomen merkittävimmistä oopperasäveltäjistä ja erittäin arvostettu taiteentekijä, joka on luonut suomalaista sivistystä.
Yhä kylmäävä ja ajankohtainen Ratsumies
On alkamassa Sallisen ensimmäisen oopperan, Ratsumiehen, pääharjoitus. Se tarkoittaa parituntisen teoksen läpimenoa alusta loppuun käytännössä keskeytyksettä.
Ensi-iltansa teos sai Savonlinnan Oopperajuhlilla tasan viisikymmentä vuotta sitten. Oopperasta tuli hitti, josta pitivät sekä kriitikot että suuri yleisö.
Tarina on yhtä ajankohtainen ja kylmäävä nyt kuin se oli kylmän sodan aikana. Suomi on ei-kenenkään-maata suurvaltojen puristuksessa. Vallan ja vapauden suhdetta avataan rakkaustarinan kautta.
Jussi Nikkilän ohjauksessa ooppera sijoittuu dystooppiseen tulevaisuuteen, jossa nykypäivän uhkakuvat ovat käyneet toteen.
– Ratsumies kuuluu niihin teoksiin, jotka näköjään sietävät erittäin hyvin ajan ja paikan siirron. Oopperapartituuri on yleensä kuin kaleidoskooppi, joka voidaan panna kuvastamaan erilaisia asioita, Sallinen toteaa.
Sallinen oli aloittamassa kotimaisen oopperan uutta aikakautta
Ratsumies oli viisikymmentä vuotta sitten uuden aikakauden alku – niin lyömätön yhdistelmä oli Sallisen sävellys, Paavo Haavikon ensimmäinen oopperalibretto ja Kalle Holmbergin ohjaus.
Yhtä merkittävä tapaus ilmiön synnylle oli Sallisen opettajan Joonas Kokkosen samana vuonna ensi-iltansa saanut ooppera Viimeiset kiusaukset.
Verkkaisesti aiempien vuosikymmenten saatossa kehittynyt suomalainen ooppera oli nyt yhteiskunnallisesti merkittävä ja kansainvälisesti noteerattu taidemuoto. Sellaiselle oli kylmän sodan keskellä tilausta.
– Opettaja ja oppilas tekivät samaan aikaan oopperaa. Se oli tavattoman työlästä ja loppuvaiheessa päätimme, ettemme enää koskaan sävellä oopperaa. Joonas piti lupauksensa, minä en, Kokkosen oppilas toteaa.
Kolme vuotta myöhemmin ensi-iltansa saanut Sallisen Punainen viiva sinetöi kotimaisen oopperan voittokulun. Nuoren polven säveltäjät antoivat ilmiölle liikanimen: karvalakkiooppera. Pilkka saattoi jopa vahvistaa teosten merkitystä ja asemaa.
– Menestyksen myötä helposti ajatellaan, että teos oli vahingossa kirjoitettu. Piti siis säveltää toinen ooppera ja todeta itse, oliko se vahinko vai ei, uransa aikana yhteensä kuusi oopperaa säveltänyt Sallinen kertoo.
Avainasemassa opettajat
Ratsumies ja siihen liittyvä suomalaisen oopperan nousu ovat ilmiöinä osa sitä kuuluisaa yleissivistystä.
Salliselle sivistys on itseisarvo. Hän työskenteli kansakoulun opettajana pari–kolme vuotta ennen kuin siirtyi Radion sinfoniaorkesterin intendentiksi ja säveltäjäksi 1960-luvun alussa.
– Olenkin joskus sanonut, että opettajan ammatti on ainoa rehellinen ammatti, joka minulla on koskaan ollut, säveltäjä nauraa.
Rupeama oli opettavaista Salliselle itselleen.
– Seitsemänvuotias joutuu koulussa ehkä ensimmäistä kertaa kokonaan vieraan ihmisen vaikutuksen alaiseksi. Voi helposti kuvitella, kuinka valtava voima opettajalla on oppilaaseen. Työhön liittyy tavattoman suuri vastuu.
Asetelmaa voidaan käyttää myös väärin.
– Näemme, mitä Venäjällä tapahtuu. Lapsille järjestetään sotakoulutusta, ihminen rakennetaan osaksi koneistoa.
Sallinen syntyi vuonna 1935. Hän on nähnyt läheltä, kuinka Suomi nousi sodan jälkeen jaloilleen. Tuolloin tärkeimpiä tukipilareita olivat koulutus, henkinen vapaus ja sivistys – eikä niiden arvo ole mihinkään kadonnut.
Siksi opettajia olisi kaikin keinoin tuettava
– Opettajan työ on erittäin oleellinen kansakunnan kehityksessä, hän toteaa.
Jäljellä kulttuuria ja taidetta, kaikki muu on tarinaa
Ehkä raha tappoi sivistyksen, kirjailija Minna Lindgren kiteytti hiljattain Helsingin Sanomissa.
Sallinen luki kirjailijan tekstin tuoreeltaan ja on samoilla linjoilla.
– Urheilukilpailujen jälkeen seuraava uutinen on se, paljonko voittaja tienasi suorituksesta. Tämä materiaalinen ajattelu iskee taiteeseen juuri samalla tavalla.
Se on Sallisen mielestä ymmärrettävää mutta vaarallista, koska taide ja kulttuuri rakentuvat kokonaan muille arvoille. Sitä paitsi käsityksemme ihmiskunnan historiasta rakentuu pitkälti taiteen ja kulttuurin varaan.
– Maalaukset, veistokset, orkesteripartituurit, kirjallisuus. Lasken mukaan arkkitehtuurin eli esimerkiksi katedraalit. Kulttuuri ja taide ovat ainoita konkreettisia asioita historiasta, mitä meillä on jäljellä. Kaikki muu on tarinaa. Tuntuu, että tämä on meidänkin valtionjohdolta joskus unohtunut, Sallinen toteaa.
”Sodat ovat elämän cantus firmus”
Kun kansa saa vallan niin kuka sen saa?
Ratsumiehestä on jäänyt elämään lentäviä lauseita. Yllä oleva klassikko on juuri nyt todella relevantti.
– Eurooppalaiset valtiot enimmäkseen toimivat demokraattisesti ja hyvin kuin kuuluukin. En tiedä, onko parempaa systeemiä keksitty, Sallinen sanoo.
Asetelma voi kääntyä päälaelleen, säveltäjä huomauttaa. Esimerkiksi Venäjä on paperilla yhä demokratia.
– Yhtä lailla kansanvallasta voi syntyä diktatuureja.
Sallinen eli säveltäjänä kulta-aikaansa, kun kylmä sota päättyi vuonna 1991.
– Se oli valoisaa aikaa. Tuntui, että nyt on opittu niin paljon kaikenlaista vihanpidosta ja sodista, että maapallolle koittaa parempi aika.
Toisin kävi.
– Nyt kun katsoo, sotia ja julmuuksia on edelleen kaikkialla. Se on elämän cantus firmus tällä hetkellä. Minuun se vaikuttaa perusmasentavasti.
Musiikissa cantus firmus tarkoittaa sävellyksen pohjana uudelleen käytettyä melodiaa.
Säveltäminen on aivojumppaa
Kansallisoopperassa harjoituksen tauon alkaessa Sallinen pysäytetään ties kuinka monetta kertaa. Tuntematon mies varmistaa englanniksi, että hänen edessään todella on teoksen säveltäjä.
Sallinen vastaa myöntävästi ja ottaa vastaan ylisanoja oopperansa musiikista.
Sallinen täytti 90 vuotta 9. huhtikuuta ja säveltää edelleen.
Arki sujuu säveltäjän mukaan tätä nykyä hitaasti, mutta tänäkin vuonna on syntynyt uutta musiikkia.
– Minulla ei ole mitään sellaista ajatusta, että maailma tarvitsisi lisää ainakaan Sallisen musiikkia, mutta siinä on pieni juju, hän paljastaa.
Yksi ratkoo ristikoita, toinen sudokuja, Sallinen säveltää.
– Olen huomannut, että se on parasta aivojumppaa, mitä voi olla.
Lue edellinen kulttuurivieras: Näyttelijä Saku Taittonen haluaa ulkomaille, eikä häntä pidättele mikään