Vanhemmuus on tuskin helppoa kenellekään parhaimmissakaan olosuhteissa. Mutta jos olet sekä maahanmuuttanut että äiti, haasteet voivat olla vielä ihan omaa luokkaansa.

Äitini matka Suomeen alkoi Irakista. Hän oli nuori opettaja ja kahden pienen pojan äiti, kun sota saapui kotiovelle. Saddam Husseinin vallan alla alkoivat omien kansalaisten vaino, ja kymmenet tuhannet ihmiset joutuivat valitsemaan: lähteä tai jäädä kuoleman uhalla.

Äitini päätti lähteä. Matka vei pakolaisleirille Saudi-Arabiaan. Yksi veljistäni syntyi siellä. Leirielämää kesti neljä vuotta. Sitten perheelle löytyi uusi koti Suomesta kiintiöpakolaisina. Muutosta Suomeen on nyt 30 vuotta.

Jos olet sekä maahanmuuttanut että äiti, haasteet voivat olla omaa luokkaansa.

Minä synnyin lumiseen Kuopioon. Siellä äitini kasvatti suuren perheemme ja loi kotimme. Kaupungissa, jossa kieli kuulosti äitini mukaan linnunlaululta ja ihmisten silmistä loisti lämpö.

Äiti oli yksinhuoltaja. Hän kävi töissä ja opiskeli samaan aikaan uusia kieliä ja ammatteja. Hän huolehti perheestä, teki ostokset, siivosi ja kokkasi – meille ja kenelle tahansa, kuka sattui luonamme vierailemaan.

Irakilainen vieraanvaraisuus oli monelle yllätys. Muistan elävästi, kun kotiovella kolkuttelivat Jehovan todistajat. Oli hetki hyvä tai huono, äitini ei koskaan käännyttänyt heitä pois. Vieraat kutsuttiin sisään, ja heille tarjoiltiin teetä ja arabialaisia leivonnaisia.

Hiljaiset hetket näyttivät olevan äidille vaikeimpia. Silloin saatoin nähdä vilahduksen siitä, mitä arjen kätkemän kuoren alla piili. Kipu usean sodan kokemuksista, huoli perheen toimeentulosta, sekä hämmennys rasismista ja syrjinnästä. Huoli siitä, että lapset kasvaisivat ympäristössä, joka hylkii heitä.

Hiljaiset hetket näyttivät olevan äidille vaikeimpia.

Kaduillamme kävelee satoja pakolaistaustaisia äitejä, jotka kantavat mukanaan uskomattomia tarinoita sinnikkyydestä. Myös heitä meidän tulee muistaa, kun ihailemme äitien työtä. Vaatii erityistä vahvuutta luoda perheelleen turvallinen tila ja koti ympäristössä, joka on vieras, outo ja usein myös kovin etäinen.

Perheen ainoana tyttönä vastuullani oli huolehtia veljistäni. Ajattelin pitkään, että se oli epäreilua. Nyt aikuisena harmittelun on korvannut ymmärrys. Äideillä, jotka ovat muuttaneet tänne ja aloittaneet elämänsä aivan alusta, on harvoin yhteisöä tukenaan. Silloin jo se on suuri onni, jos lähellä on edes yksi ihminen tai taho apuna. On se apu sitten ystävä, sosiaalityöntekijä, tai vaikka oma tytär.

Ymmärrys pakolaisuutta kohtaan tuntuu vähenevän yhä kärjistyvässä maailmassa.

Kannan mukanani äitini tarinoita sodasta ja tarinoita rauhan tärkeydestä. Se tuntuu entistäkin ajankohtaisemmalta juuri nyt, kun maailman konflikteissa ja kriiseissä yhä useammasta äidistä tulee pakolainen ja maahanmuuttaja.

Toissa vuonna maailmassa oli yli 117 miljoonaa ihmistä, jotka olivat joutuneet jättämään kotiseutunsa pakon edessä. Reilut puolet heistä pakeni kotimaansa sisällä. Lopuille reitti turvaan toiseen maahan on käynyt yhä vaikeammaksi. Ymmärrys pakolaisuutta kohtaan tuntuu vähenevän yhä kärjistyvässä maailmassa.

Kiintiöpakolaisuus on turvallisimpia tapoja tuoda ihmisiä turvaan uuteen ympäristöön. Niinhän minunkin perheeni päätyi Suomeen. Mutta kiintiöpakolaistenkin määrä halutaan laskea. Nykyinen hallitusohjelma toteaa, että Suomi ottaa heitä vastaan enää vain minimimäärän: 500 vuodessa.

Monet maahanmuuttajataustaiset äidit kantavat taakkaa, jolle ei ole selkeää nimeä. He ponnistelevat lastensa hyväksi ja rakentavat perheensä arkea omista traumoistaan ja tarpeistaan huolimatta. Ei ole tarpeeksi suurta äitienpäiväkorttia, johon mahtuvat näiden äitien ansaitsemat kiitokset.

Kiitos siis äiti, että et luovuttanut. Ja anteeksi, että sinulla ei ollut muuta vaihtoehtoa, kuin vahvuus.

Minulle sinä et ole maahanmuuttaja, et pakolainen, et tilasto.

Sinä olet äiti.

Amani Al-mehsen

Kirjoittaja on Kuopiossa pakolaisperheeseen syntynyt ihmisoikeusasiantuntija, joka sytyttää tänään kynttilän Gazan äideille ja lapsille.