Oliver Lovrenski, 22, lampsii haastatteluun kuin kuka tahansa nuori. Hän heittää repun nurkkaan, avaa vesipullon ja selaa puhelintaan, kunnes pyynnöstä laittaa sen taskuunsa.

Lovrenskista paistaa läpi, ettei hän ole ollut kympin oppilas tai saanut hymypoikapatsasta, jos sellaisia Norjassa jaettaisiin.

Rosoisesta taustastaan huolimatta Lovrenski on tehnyt jotain sellaista, mihin vain harvat pystyvät. Hän julkaisi esikoisromaanin Silloin ennen (suom. Onerva Kuusi, Gummerus) vain 19-vuotiaana, ja siitä tuli valtaisa menestys. Kirjan käännösoikeudet on myyty jo 15 maahan.

Lovrenski ei vähättele saavutustaan. Kun pyydän häntä analysoimaan syytä kirjan suosiolle, hän toteaa jämäkästi kirjan olevan yksinkertaisesti niin hyvä.

– Tiesin jo kirjoittaessani, että siitä tulee loistava.

Lovrenski on oikeassa. Teksti on poikkeuksellisen aidon oloista.

Päähenkilö Ivor on kroatialaistaustainen ja muistuttaa muutenkin paljon Lovrenskia.

– Kirjani on enimmäkseen fiktiota, Lovrenski haluaa painottaa väliin.

Hyvä niin, sillä kirjan henkilöt diilaavat huumeita, sekoittavat päänsä kaikella mahdollisella ja ryöstelevät vastaantulijoita. Väkivalta on läsnä läpi romaanin.

Vaikka Lovrenskin kirja ei ole autofiktiota, hän myöntää nähneensä läheltä jenginuorten elämää.

– Tiedän, miltä sellainen elämä tuntuu, tiedän, miten kadulla puhutaan ja tiedän, miten homma toimii.

Teksti on kielten sekamelskaa

Silloin ennen kertoo oslolaisesta kaveriporukasta, joka vajoaa yhä syvemmälle päihteiden ja rikosten maailmaan. Nuorten puheenparteen sekoittuu niin englantia kuin somalia ja arabiaakin. Tekstissä vilisee myös huumeisiin liittyviä slangisanoja. Kirjan lopusta löytyy onneksi sanasto.

Lovrenski halusi kirjoittaa kirjan, koska kukaan Norjassa ei ollut kuvannut nuorten elämää tällä tavoin.

– Rap-lyriikoissa tällaista elämää kuvataan, mutta ei kirjoissa.

Lovrenskin tekstin aitous ja rytmi tekevät kuvauksesta poikkeuksellisen. Kirja koostuu lyhyistä tekstikappaleista emojeilla höystettynä. Ainut iso alkukirjain löytyy isoäitiä kuvaavasta sanasta.

Juuri oman tyylin löytäminen oli vaikeinta kirjoittamisessa. Lovrenski kertoo kokeilleensa lukemattomia eri tapoja kirjoittaa. Hän kokeili ja kirjoitti, kokeili ja kirjoitti. Kunnes yhtäkkiä teksti alkoi tuntua omalta.

Sen jälkeen kirjoittaminen alkoi sujua. Tekstiä syntyi Lovrenskin mukaan noin 1200 sivua, mutta kansien väliin päätyi vain pari sataa sivua.

Kirjoittaminen vaati yksinoloa omien ajatusten kanssa, joten Lovrenski lähti reissuun. Suuri osa tekstistä syntyi reissatessa entisen Jugoslavian maissa.

Lovrenski on syntynyt Norjassa, mutta hänellä on kroatialaiset juuret.

Vastuu omasta elämästä

Lovrenski ei halua puhua tarkemmin nuoruudestaan, mutta hän myöntää, että silloin tuli sekoiltua ja liikuttua väärissä porukoissa.

Jossain vaiheessa hän ymmärsi, ettei voi jatkaa samaa rataa.

– Tajusin, ettei kukaan muu voi muuttaa elämääni. Minun on itse tehtävä muutos. Ryhdyin ottamaan vastuuta elämästäni.

Lovrenski haluaa korostaa, ettei kaikkea voi saada. On tehtävä myös uhrauksia.

Hän ei enää juhlinut ja tavannut ystäviään. Hän jätti vanhan elämänsä ja ryhtyi kirjoittamaan määrätietoisesti.

– Monet odottavat, että heidän elämänsä muuttuisi kuin napin painalluksesta. He odottavat, kunnes huomaavat olevansa 40-vuotiaita.

Lovrenski ei enää tapaa vanhoja kavereitaan. Monen elämä on luisunut väärään suuntaan.

– Nykyään nuoret ovat aika pessimistisiä. Kun ei ole toivoa tulevaisuuden suhteen, silloin on helppo tehdä huonoja valintoja.

Lovrenski on valinnut tiensä. Hän aikoo kirjoittaa lisää.

Se ei ole kuitenkaan helppoa, sillä menestyksen jälkeen paineet ovat kovat.

Kirjoittaminen vaatii kuitenkin rauhaa ja hiljaisuutta. Viimeiset pari vuotta ovat olleet yhtä hullun myllyä, kun Lovrenskia on viety haastattelusta ja esiintymisestä toiseen.

– Odotan, että pääsisin rauhalliseen ympäristöön, voisin sammuttaa puhelimen ja ryhtyä töihin, toteaa Lovrenski ja kaivaa kännykän taskustaan.