Klassiset tyttökirjat tarmokkaine sankarittarineen ovat teoksia, joiden pariin moni aikuinenkin palaa yhä uudelleen. Kirjat ovat tavoittaneet myös uusia aikuisia lukijoita viehättävien tv-sarjojen myötä. Yle on näyttänyt 2000-luvun alussa Pieni Runotyttö -sarjan useampaan kertaan sekä uudemman Anna, a lopussa -sarjan 2020-luvulla.

Kesämökin tai lapsuudenkodin hyllystä saattaa löytyä rivi WSOY:n julkaiseman Kuolemattomia tyttökirjoja -sarjan kirjoja. Niitä moni suomalainen pitääkin aitoina oikeina Runotyttöinä ja Annoina.

Nyt rakastetuista tyttökirjoista on tehty ja tekeillä uusia suomennoksia. Asialla on tällä kertaa Art House -kustantamo. Runotyttö-sarjan on suomentanut uudelleen alkukielisistä teoksista Kaisa Ranta.

– Kun minulta kysyttiin, ottaisinko työn vastaan, vastasin hyvin nopeasti kyllä. Runotytöt olivat lempikirjojani ja voimakkaita lukukokemuksia lapsena, sanoo suomentaja Kaisa Ranta.

Hämmentävää kyllä, ensimmäinen Runotyttö-kirjan suomennos vuodelta 1928 oli valokuvataiteen pioneerina paremmin tunnetun I.K. Inhan käsialaa.

Emily of New Moon oli aikansa hitti englantia puhuvassa maailmassa ilmestyessään 1923. Valokuvauksen lisäksi toimittajana, tietokirjailijana ja suomentajana toiminut Inha oli tuolloin yksi harvoista suomalaisista kirjoittajista, jotka osasivat englantia.

Uudet suomennokset suunnattiin lapsille

Uuden kieli- ja ulkoasun Runotytöt saivat 1960-luvulla, kun kirjat ilmestyivät Kuolemattomia tyttökirjoja -sarjassa.

Kaisa Ranta kertoo käännöstyön nyrkkisäännöstä, jonka mukaan klassikko elää ikuisesti, mutta käännös keskimäärin 50 vuotta.

– Käännös on aina kiinni ajassa. Runotyttöjen lukijakunnan tieto maailmasta ja vieraista kulttuureista on muuttunut 50 vuodessa. Monet asiat eivät enää tunnu vierailta tai vaadi selitystä, Ranta pohtii.

Tyttökirjoja muokattiin ja lyhennettiin suomennosten yhteydessä. Jo I.K.Inha oli lyhentänyt tekstiä ensimmäiseen Runotytön suomenkieliseen versioon.

Myös 1960-luvun suomennoksissa tekstiä karsittiin. Kirjoista poistettiin muun muassa pitkiä luontokuvauksia sekä viitteitä monille suomalaisille tuntemattomaan englanninkieliseen kirjallisuuteen. Samalla kustantamo suuntasi kirjasarjan nuorelle lukijakunnalle.

Tutkija ja kirjailija Vappu Kannas kertoo artikkelissaan, että kun muut lasten- ja nuortenkirjat muuttuivat hengeltään vapaammiksi sotien jälkeen, tyttökirjoille kävi päinvastoin. Niistä tehtiin sovinnaisia ja alkuperäistä konservatiivisempia suomennoksia muokkaamalla tekstiä.

Tutkija Laura Leden on vertaillut väitöskirjassaan Runotyttöjen 1960-luvun suomennosta, ruotsinnosta ja alkuperäistä tekstiä.

Hänen mukaansa kustantamossa on selvästi mietitty lyhennettyä laitosta laadittaessa sitä, mikä on sopivaa luettavaa lapsille ja nuorille.

– Silloin päädyttiin poistamaan myös käyttäytymisnormeja ja sukupuolirooleja hienovaraisesti kritisoivaa tekstiä, Leden sanoo.

Ledenin mukaan alkuperäisistä kirjoista välittyvä huumori ja ironia tulevat paremmin esille alkuperäisessä englanninkielisessä tekstissä sekä nyt Kaisa Rannan suomennoksessa.

Eri tasoja eri-ikäisille

Kaisa Ranta on tehnyt oman suomennoksensa Runotyttöjen alkukielisten ja alkuperäisten tekstien pohjalta lyhentämättä niitä.

Rannan mukaan kirjoilla on kaksoisyleisö. Niissä on kuvattu maailmaa ja henkilöitä ikään kuin aikuisen ja lapsen ristivalotuksella.

– Ne antavat varmaan eri asioita nuorille ja aikuisille lukijoille. Kirjat pursuavat vaikeita tunteita ja kasvukipuja, mutta Montgomeryn kertojan katse on jotenkin vapauttava ja hyväksyvä, Ranta sanoo.

Aikuinen lukija osaa ehkä peilata kirjojen tapahtumia myös kirjailijan omaan elämään. L.M. Montgomery jäi puoliksi orvoksi ja hänet sijoitettiin sukulaisten hoiviin aivan kuin Runotyttö-kirjojen Emily ja Vihervaaran Anne.

Sekä Montgomeryllä että hänen aviomiehellään oli taipumusta masennukseen ja kirjailijan arvellaan kuolleen oman käden kautta.

Varsinkin Runotyttö-sarjan viimeisessä osassa on aika paljon synkkyyden ja epätoivonkin hetkiä.

– En osaa sanoa, kuinka paljon ne sitten liittyvät suoraan Montgomeryn omaan elämään vai halusiko hän vain käsitellä näitä vaikeita asioita teoksissaan, Ranta sanoo.

Ei vain haaveellinen ikkunasta tuijottaja

Tyttökirjoja on viime vuosina alettu katsoa myös tärkeinä naisen vapautumisesta kertovina tarinoina. Kirjojen voimakkaat naishahmot olivat tärkeitä esikuvia nuorille. Montgomery kirjoitti sekä Vihervaaran Annesta että Uuden kuun Emilystä normeja kumartamattomia ja omaa tähteään sitkeästi seuraavia nuoria naisia.

Runotyttö nimenä antaa ymmärtää, että kyse on jostain haaveksivasta ja herkästä neitokaisesta. Kaisa Ranta kertoo, että kirjojen nimistä käytiin keskustelua kustantamon kanssa, mutta ne päätettiin pitää. Runotytöstä on vuosikymmenten varrella tullut käsite.

– On hauskaa, että Emily Starr tuo runotyttö-käsitteeseen särmää. Hän on ihminen, joka on omapäinen ja ylpeä. Nuori ihminen, jolla on rikas tunne-elämä. Hän on myös aktiivinen toimija, eikä pelkkä haaveilija, Ranta kuvailee.

Laura Leden sanoo, että Montgomeryn luomaan maailmaan voi suhtautua fantasian kaltaisena pakona todellisuudesta, sillä 1900-luvun alun Prinssi Edwardin saaren idyllinen maailma on kovin erilainen kuin se todellisuus, jossa nyt elämme.

– Runotytöissä on kuitenkin todella paljon samaistumispintaa. Nuoruus, oman paikan löytäminen, unelmien toteuttaminen ja ystävyyssuhteet ovat täysin tunnistettavia, Leden sanoo.

Pieni Runotyttö ei ole enää pieni

Kirjojen tytön nimi muuttui uudessa suomennoksessa Emiliasta Emilyksi, mutta suomalaisia varten kehitetty runotyttö pidettiin teosten nimissä. Leden ymmärtää ratkaisun. Runotyttö on käsite ja ihmiset löytävät kirjat näin paremmin. Ainoa muutos nimissä on se, että Pieni Runotyttö ei ole enää pieni.

– Se on hyvä korjaus. Emily ei ole mikään pikkutyttö, hän on yksitoistavuotias siinä kirjan alussa ja kasvaa sarjan myötä nuoreksi naiseksi.

Joistakin lasten- ja nuortenkirjoista on viime vuosina pudotettu pois kohtia, joiden on arveltu loukkaavan joitakuita. Esimerkiksi Peppi-kirjoja on muutettu näin.

Runotytöissä viimeisessä kirjassa on luku, jossa kuvataan japanilaista prinssiä stereotyyppisellä tavalla, jonka voisi tänä päivänä tulkita rasistiseksi. Yhdessä ruotsinnoksessa se on poistettu. Se on kuitenkin jätetty Rannan uuteen suomennokseen. Kaisa Ranta kertoo, että japanilaiselle kulttuurille naureskelu tuo kirjassa esiin Emilyn sukulaisten kammon kaikkea vierasta kohtaan.

– Ja aina kun lukee klassikoita, niin täytyy ymmärtää, että se on oman aikansa tuote ja lukea sitä siinä valossa, Laura Leden muistuttaa.

Mikä tyttökirjoista on oma suosikkisi? Voit keskustella aiheesta alla 3.7. klo 23 saakka.