Helmet ovat raskaat. Niiden murretun oranssi sävy muuttuu valon mukaan. Sata vuotta sitten meripihkahelmet roikkuivat vapaaherratar Sophie Mannerheimin kaulassa. Kuolinvuoteellaan hän lahjoitti helmet eteenpäin ja esitti toiveen, että ne siirtyisivät vuosien saatossa suomalaiselta sairaanhoitajalta toiselle.
Mannerheimin toive oli, että helmiä kantaisi hoitaja, joilla on palo kehittää omaa alaansa.
Nyt helmillä on uusi, järjestyksessään kuudes kantaja.
Tässä jutussa kerromme, millaista tarinaa suomalaisista sairaanhoitajista Sophie Mannerheimin meripihkahelmet kantavat mukanaan.
Katso videolta, kun helmien uusi omistaja näkee ne ensimmäistä kertaa:
Eronnut aatelisnainen etsi uuden suunnan
1900-luvun taitteessa vapaaherratar Sophie Mannerheim ei sopinut aikansa ja asemansa muottiin. Hän oli 35-vuotias eronnut nainen ja etsi elämälleen uutta suuntaa. Aatelissukuun kuulunut Mannerheim päätti lähteä opiskelemaan sairaanhoitajaksi Lontooseen saakka. Siellä koulutettiin hoitajia modernin sairaanhoidon kehittäjä Florence Nightingalen perustamassa koulussa.
Mannerheim toi uuden ajan opit Suomeen ja pian valmistuttuaan hänestä tuli kirurgian klinikan ylihoitaja ja Helsingin yleisen sairaalan sairaanhoitajatarkoulutuksen johtaja. Uusi suunta oli löytynyt. Mannerheimista tuli Suomen Nightingale, sairaanhoitajien oppiäiti.
Saat lisätietoa jutun kuvista klikkaamalla tai koskettamalla kuvaa.
Vuoden 1918 sisällissodan jälkeen Suomi oli surkeassa jamassa. Maa oli edelleen jakautunut punaisiin ja valkoisiin. Katkeruus oli suurta ja köyhiä paljon. 1900-luvun tuhoisin kulkutauti, espanjantauti, kylvi kuolemaa.
Sophie Mannerheim näki työssään sairaalassa kurjuutta. Hän oli erityisen huolissaan lapsista ja aviottomista äideistä, jotka kohtasivat avointa halveksuntaa.
Eräällä päiväkävelyllä Helsingin Kalliossa Mannerheim törmäsi yksinhuoltajaäitiin, jolla oli resuinen lapsi mukana. Kohtaaminen oli sytyke.
Mannerheim sai ajatuksen lastensuojeluliiton perustamisesta, mutta yksin naisena se ei ollut mahdollista. Hän pyysi ideansa keulakuvaksi pikkuveljensä Carl Gustaf Emil Mannerheimin, joka tunnettiin valkoisten ylipäällikkönä ja presidenttiehdokkaana. Kun mukaan saatiin lääkäri Arvo Ylppö, Mannerheimin lastensuojeluliitto sai alkunsa.
Ensimmäinen neuvontapiste äideille perustettiin halkokellariin työläisten kaupunginosaan Kallioon. Neljän ensimmäisen toimintavuoden aikana liitto perusti yksityisten lahjoitusten turvin yli 200 paikallisosastoa ympäri Suomen. Näin syntyi perusta neuvolajärjestelmälle.
Liitto koulutti terveyssisaria, jotka alkoivat neuvoa tuoreita äitejä vauvojen hoidossa ja hygieniassa. Imeväiskuolleisuus kääntyi nopeasti laskuun.
Neuvolat liitettiin osaksi julkista terveydenhuoltoa vuonna 1944.
Puolisolle kielto ja satatuntinen työviikko
1900-luvun alussa sairaanhoitaja oli sopiva ammatti porvarillisen perheen tyttärelle. Ehdoton edellytys oli naimattomuus. Jos koulutettu sairaanhoitaja aikoi naimisiin, työstä oli luovuttava.
Sairaanhoitajan oletettiin uhraavan koko elämänsä kutsumusammatille. Hoitajaopiskelijan työviikko maalaissairaalassa saattoi olla yli satatuntinen.
Vuonna 1915 ylioppilas Venny Snellman aloitti sairaanhoitajaopinnot Sophie Mannerheimin johtamassa koulussa. Kirjallisen luonnehdinnan mukaan Snellman oli opiskeluaikana ”erittäin taitava, selkeä ja järkevä”.
Sophie Mannerheim otti kyvykkään Snellmanin suojatikseen. Valmistumisen jälkeen hänet lähetettiin Britanniaan saamaan oppia ennaltaehkäisevästä hoitotyöstä. Snellmanista tuli terveyssisarten kouluttaja ja neuvoloiden puolustaja. ”Terveyssisar joka paikkakunnalle maassamme!” kuului hänen mottonsa.
Mannerheim ja Snellman uskoivat lujasti yhtenäiseen koulutukseen, joka takaisi sairaanhoitajien ammattitaidon. Joskus vuoden 1928 taitteessa meripihkakoru vaihtoi omistajaa. Sophie Mannerheim kuoli tammikuussa lyhyen sairauden jälkeen. Hän vannotti Venny Snellmania jatkamaan ponnisteluja alan koulutuksen eteen.
Seuraavana vuonna suuri uudistus saatiin aikaiseksi. Sairaanhoitajakoulutus siirtyi valtion vastuulle, ja Venny Snellmanista tuli koulutuksen valvoja. Hän hoiti Lääninhallituksessa sairaanhoitajakoulutuksen tarkastajan virkaa lähes 30 vuotta.
Sinä aikana sairaanhoitajaopiskelijoiden työtunteja karsittiin ja koulujen asuinoloja parannettiin. Snellmanin ansiosta kouluihin saatiin myös alan ensimmäiset suomenkieliset oppikirjat.
1900-luvun alussa sairaanhoitajakoulutus muistutti armeijan kurinpitoa. Vanhat tavat muuttuivat hitaasti. Vielä 1980-luvulla sairaanhoitajaopiskelija saattoi joutua keskeyttämään koulutuksen, jos tuli raskaaksi.
Viivat sairaanhoitajaopiskelijan hilkassa kertoivat, millä vuosikurssilla opiskelija on. Video on 1960-luvulta.
Opintoihin kuului myös voimistelutunteja.
Vei yli puoli vuosisataa ennen kuin miehet otettiin alalle. Vuonna 1964 Sairaanhoitaja-lehdessä kerrottiin, kuinka ”ensimmäiset kaksi poikaa saivat opiskelupaikat Porin sairaanhoitajaopistossa”. Naisopiskeliijat asuivat koulun oppilasasuntolassa, mutta miehille etsittiin asunnot kaupungilta, jotta ”vältettäisiin ongelmia yhteisten tilojen käytössä”.
1990-luvulla erilliset sairaanhoitajaopistot lakkautettiin ja koulutus siirtyi ammattikorkeakouluihin.
Sotasairaaloista kohti uutta aikaa
Toinen maailmansota 1940-luvulla pisti myös suomalaiset sairaanhoitajat lujille. Sairaanhoitajan työnkuva palasi siihen, josta se oli saanut alkunsa Florence Nightingalen ja Krimin sodan aikana: haavoittuneiden hoitamiseen.
Ennen sotia Suomen Punainen Risti alkoi kerätä sairaanhoitajareserviä poikkeusolojen varalle. Reserviin ja sota-aikana sairaanhoitajan töihin kelpasivat myös naimisiin menneet hoitajat.
Sairaanhoitajia työskenteli kenttäsairaaloissa, haavoittuneiden kuljetuksissa ja sotasairaaloissa.
Lotta-järjestön kouluttamat lääkintälotat ottivat vastuuta potilaiden perushoidosta, kuten puhtaudesta ja ruokkimisesta. Syntyi alustava työnjako sairaanhoitajien ja apuhoitajien eli nykyisten lähihoitajien välille.
Sotien jälkeen julkisen terveydenhuollon rakenteita luotiin kaikkialla Suomessa. Maahan luotiin keskussairaalaverkosto, ja ensimmäisenä valmistui Pohjois-Karjalan keskussairaala Joensuuhun vuonna 1953.
Sairaalat olivat hierarkisia laitoksia, joissa työnjako oli selkeä: arvonsa tuntevat lääkärimiehet sanelivat säännöt ja ohjasivat naispuolisten sairaanhoitajien työtä. Hoitotyö koneellistui. Esimerkiksi ensimmäiset ultraäänilaitteet tulivat synnytyssairaaloihin 1960-luvulla.
Lappeenrannan uutta sairaalaa esiteltiin medialle vuonna 1955.
Sukupuolijako ja valta-asetelma lääkäreiden ja hoitajien välillä oli vankkumaton vuosikymmeniä.
Sairauksia osattiin hoitaa jo paremmin, mutta terveyden vaaliminen oli heikolla tolalla. Elinajanodote oli alhainen, ja etenkin miehet kuolivat nuorempina kuin muissa Euroopan maissa. Sydän- ja verisuonitaudit olivat yleisiä.
Sairaanhoitajia tarvittiin kansanvalistajiksi. Kansanterveyslaki vuonna 1972 velvoitti kunnat huolehtimaan perusterveydenhuollosta. Terveyskeskus oli perustettava jokaiseen kuntaan. Ennaltaehkäisevä hoitotyö korostui, ja sairaanhoitajia tarvittiin alalle runsaasti lisää.
Pohjois-Karjala-projektissa kansaa opetettiin käyttämään margariinia voin sijasta.
Projektiin liittyi myös terveystarkastuksia ja kampanjointia tupakointia vastaan. (Kuva: Pohjois-Karjalan museo)
Aids ja korona pistivät hoitajat uuden eteen
Vuosien varrella sairaanhoitajat ovat pysyneet potilaiden vierellä silloinkin, kun jotakin uutta ja pelottavaa tapahtuu.
Vuonna 1983 diagnosoitiin Suomen ensimmäinen aids-potilas. Kun taudin tarttumistapaa ei vielä tiedetty, paniikki levisi helposti. Ihmiset pelkäsivät, että tauti voi tarttua vessasta tai kaupan kassalta.
Sairaalassa hiv-potilaat hoidettiin eristyshuoneissa. Lyhyttäkin käyntiä varten sairaanhoitaja pukeutui takkiin, maskiin, myssyyn, käsineisiin ja kengänsuojiin.
Opeille suojautumisesta tuli käyttöä uudelleen 2020-luvulla, kun koronapandemian aikaan sairaanhoitajat työskentelivät etulinjassa sairaaloissa.
Vaatiiko hoitotyö itsenäistä ajattelua?
Sairaanhoitajat ovat kamppailleet palkasta, työoloista ja hoitotyön arvostuksesta niin kauan kuin ala on ollut olemassa. Kutsumus on kääntynyt melkein kirosanaksi, koska sitä on tarjottu vastaukseksi palkkavaatimuksiin.
Sairaanhoitajaliiton osastopäällikkönä ja myöhemmin Tehyssä pitkän uran tehnyt Maija Anttila muistaa monet kamppailut. Sairaaloiden johtavien lääkäreiden ja talousjohtajien oli vaikea ymmärtää, että hoitotyö tarvitsee omat johtajansa.
– Monen asenne oli, ettei hoitotyö vaadi itsenäistä ajattelua. Se on vain lääkärin määräysten toteuttamista, Anttila muistelee.
Kun hoitotiede rantautui Suomeen 1970-luvun lopussa, sille naureskeltiin. Anttilalla oli työhuoneensa seinällä pitkään Lääkärilehdessä julkaistu kolumni, jossa kirjoitettiin ivallisesti ”Sairaanhoitajaliiton lyyleistä”, joita kiinnostaa vain ”nursiminen” eli englanniksi nursing.
Toukokuussa vuonna 1981 Anttila sai pienen paketin HYKSin sisätautien klinikan johtavalta ylihoitajalta Mona Donnerilta. Donner oli saanut meripihkakorun aikoinaan Venny Snellmanilta ja halusi antaa sen Anttilalle kiitokseksi tarmokkaasta työstä.
Pari vuotta sitten Anttila testamenttasi kotinsa ja muun omaisuutensa nimeään kantavalle rahastolle, joka myöntää apurahoja hoitohenkilöstön tekemää tutkimusta varten.
Sairaanhoitajat ovat osoittaneet mieltään ja lakkoilleet palkkojensa puolesta. Kuva Tehyn mielenosoituksesta Kuopiossa keväällä 1990. (Kuva: Jaakko Julkunen / Museovirasto)
Hoitajat osoittivat mieltään eduskuntatalolla Helsingissä vuonna 2022.
Hoitoala kärsii arvonlaskusta
Sairaanhoitaja ja entinen kansanedustaja Merja Mäkisalo-Ropponen on huolissaan sairaanhoitajan ammatin statuksen laskemisesta.
– Hoitajien asiantuntijuutta ei arvosteta tarpeeksi, Mäkisalo-Ropponen sanoo.
Juuri nyt terveydenhuollossa tehdään isompaa myllerrystä kuin vuosikymmeniin. Mäkisalo-Ropposen mukaan esimerkiksi lääkäri–hoitaja-työparimallissa olisi paljon voitettavaa.
Hän toivoo, että hoitajat ottaisivat näkyvämmän roolin yhteiskunnallisina vaikuttajina.
– Että uskallettaisiin astua esiin ja kehittää rohkeasti uusia tapoja toimia.
Terveystieteistä väitellyt Mäkisalo-Ropponen sai meripihkahelmet Maija Anttilalta vuonna 2007. Tällä viikolla hän luovutti ne eteenpäin Perhehoitoliiton kehittämispäällikkö Sanna Kososelle.
Kosonen on tehnyt tunnetuksi perhehoitoa vaihtoehtona ikäihmisten raskaammille hoitomuodoille. Mäkisalo-Ropposen mielestä hän on rohkea kehittäjä, jonka periaate on sairaanhoitajan työn ydin: ihmisen parhaaksi.
Juttua varten on haastateltu myös professori Aura Korppi-Tommolaa ja Suomen sairaanhoitajat 100 vuotta -näyttelytyöryhmän puheenjohtajaa Aura Matikaista.
Arkistovideot: Ylen arkistot
Sorvettula Maija: Johdatus suomalaisen hoitotyön historiaan
Tuulio Tyyni: Vapaaherratar Sophie Mannerheim