Yksi keski-iän ja alkavan vanhuuden ongelmista on, kuinka pitää itsensä järjissään, kun maailma on niin hullu. Media on päivät pitkät pullollaan toinen toistaan typerämpiä asioita, joista osa näyttää johtavan maailman tuhoon ja osa on muuten vain joutavaa marinaa ja esimerkkejä ihmiskunnan degeneraatiosta. Ei ihme, jos järkevän ihmisen päätä särkee aamusta iltaan.

Yhtäällä kiistellään, mitä sanoja ei saa käyttää, ja toisaalla joku huhuilee katsomaan alastonkuviaan Onlyfans-sivulle (se on kuulemma vain voimaannuttavaa). Samaan aikaan patahullut kahelit puuhaavat sotia ja maailmanloppua, ja heillä näyttää olevan kasa myötäilijöitä ja lakeijoita apunaan, jotta varmasti saadaan homma kusemaan.

Ei riitä kuulkaa purkillinen päänsärkypillereitä!

Miten pitää itsensä järjissään, kun maailma on niin hullu?

Ja entäs sitten kotimaan politiikka: ei niin pientä asiaa, ettei sitä voitaisi sössiä. Saatanan tunarit! Murinaa, jupinaa, marmatusta ja vanhenevan miehen kihinää.

Onneksi sitä välillä kuitenkin havahtuu marinalumouksestaan kuin kuningas Théoden Taru sormusten herrasta -elokuvassa. Hänet oli taiottu kasvamaan naavaa ja elämään ikuista mielensäpahoittajan keski-ikää, kunnes Gandalf ystävällisesti poisti hänen kokovartalokaihinsa.

Samalla tavoin itsekin hetkittäin herää siihen, kuinka maailmassa on paljon hyvää ja hyväntahtoisuutta. Erityisesti sen huomaa, kun heittää somen hetkeksi jorpakkoon, eikä seuraa uutisia kuin kerran päivässä. Heti kuulee lintujen laulun, näkee luonnon kauneuden ja ihmisten leppoisuuden.

Jupinalle ja marmatukselle vain on niin helppo antautua. Semminkin kun on totta, että maailma on hullumpi kuin lähes kertaakaan omana elinaikanani (55 vuotta). (Mutta jos aletaan käyttää sulkuja, niin olihan se hullu aiemminkin, eri tavalla vain.) (Silti.)

Mutta miksi maailma tuntuu juuri nyt niin erityisen sekopäiseltä? (Paitsi koska Putin ja Trump.)

Kun lapsiperhearki täytti talon, ei ehtinyt jupista, kuinka nuoriso on pilalla ja maailma nilkuttaa hautaansa.

Yksi merkittävä asia ainakin itselläni on toisin kuin 20 vuotta sitten: parikymmentä vuotta sitten kotipiiriin kuului liki sata lasta ja elämä oli puuhakasta, kuten Kirsi Kunnas runoilee. Lapsiperhearki täytti jokaisen talon kolon niin, ettei kukaan yksinkertaisesti ehtinyt jupista siitä, kuinka nuoriso on pilalla ja vanhat ovat idiootteja ja maailma nilkuttaa hautaansa.

Sitten lapset kasvoivat, muuttivat pois ja jokaiseen päivään jäi tuntien mittainen aukko, jonka voi täyttää esimerkiksi seuraamalla maailmantilaa. Eikä sille seuraamiselle enää ole arkista vastapainoa. Ei ole vaippoja, jotka pitää vaihtaa (kohta tosin voi olla suvun toisesta ikäpäästä), ei ruokaa, joka on pakko tehdä, ei vanhempainiltaa eikä paikattavaa polkupyöränkumia.

On vain aikaa, liikaa aikaa, jonka voi käyttää vaikkapa muiden paheksumiseen tai oman navan kaivamiseen.

Onneksi meitä vanhenevia varten on olemassa pelastusrengas: lapsenlapset. Itse saan kokeilla isovanhemmuutta ihan kohta, joten henkilökohtaista kokemusta ei vielä ole. Vuosien saatossa olen kuitenkin nähnyt paljon isovanhempia, jotka ovat seonneet lapsenlapsiinsa – siis ihan myönteisellä tavalla. Lapsenlapset ovat antaneet heille uudenlaisen syyn elää ja katsoa maailmaa niin kuin se on: tärkeä ja kaunis ja tulevaisuuteen suuntaava.

Vanhenevia varten on olemassa pelastusrengas: lapsenlapset.

Ja sitähän kaikkien lasten syntymä on, sillä yhdenlainen jeesus sieltä aina tulee. Ei sellainen, joka pelastaisi koko maailmaa, mutta sellainen, joka on lupaus jatkuvuudesta ja elämän merkityksestä. Lapsi on jotain, jonka vuoksi eletään ja ponnistellaan. Lapsi on tietenkin vanhemmilleen kaiken muuttava asia, mutta vastaavasti lapsenlapsi voinee pelastaa isovanhemmat kyynisyyden ja kränttyisyyden kierteeltä.

Näin ainakin oman empiirisen otantani perusteella näyttää – ja se on hienoa. Ihmisen ei ole hyvä olla liikaa tekemisissä itsensä ja napansa kanssa – molemmat ovat nöyhtäisiä.

Lapset ja lapsenlapset takaavat, ettei ehdi uppomaan jonninjoutavuuksien suohon, vaan saa, tai pikemmin joutuu keskittymään oleelliseen. Ei jää aikaa velloa omissa liemissä, kun täytyy silmä kovana vahdata, ettei se pikkuinen kuole nälkään, kun edellisestä ruokailusta on jo vartti.

Siksi säälin yhteiskuntaa, joka on muuttumassa sellaiseksi, ettei siihen uskalleta, haluta tai voida tehdä lapsia. Sellainen yhteiskunta ei ole kauan olemassa.

Yhden sukupolven.

Roope Lipasti

Kirjoittaja on itsekseen jupiseva kirjailija