Lauantain Urheilustudiossa keskustellaan kannustavasta kasvatuksesta ja perheensisäisistä suhteista urheiluharrastuksissa. Aihetta käsitellään TV2:ssa ja Areenassa klo 16.20 alkaen.

– Muistatko, Jani, kun olit 8-vuotias ja olimme täällä aina kahdestaan puoli viideltä aamulla?

Nummelan Kisaajien päävalmentajan Esa Sievisen, 75, kysymys hymyilyttää hänen 51-vuotiasta poikaansa, sekauintilegenda Jani Sievistä.

– Joo, faija, kyllä mä muistan.

Näin Esa Sievinen treenautti vuonna 1978 uinnin aloittanutta poikaansa muutaman kuukauden ajan 1982, kun hänen piti vielä lähteä aamutreenien jälkeen Helsinkiin päivätöihin ja pojan kouluun.

Isä ja poika ovat saapuneet Yle Urheilun haastatteluun pyhimpään: Nummelan uimahalliin, jonka 25-metrisessä altaassa pojasta leivottiin Suomen kaikkien aikojen uimari, olympiamitalisti, maailmanmestari, ME-mies ja Vuoden urheilija 1994.

Jos Sievinen olisi uinut uransa 40 000 kilometristä puolet tässä altaassa, hän olisi uinut altaanmitan noin 800 000 kertaa.

Uran jälkeen huomasin, että olin alkanut kutsua häntä faijaksi. Kai se sinetöi roolien muuttumisen.

Jani Sievinen

Niin hyvässä kuin pahassa

Yli 19 vuotta sitten päättyneeseen uraan on tullut niin paljon ajallista ja henkistä etäisyyttä, että isä ja poika puhuvat mielellään asetelmasta, joka usein nousi esiin: vanhemman ja lapsen välisestä valmennussuhteesta.

Kumpikin tietää hyvin, että heistä leivottiin tämän elämänalueen suoranainen vertauskuva Suomessa, niin hyvässä kuin pahassa. Esa Sievinen ei kuulunut koutseihin, jotka kiertävät henkilöstöseminaareja ”ihmislähtöisestä valmennuksesta” puhuen.

Talviurheilun puolella yhtä armottomana duona pidettiin valmentaja Jouni Palanderia ja alppihiihtäjä Kalle Palanderia. Ruotsissa Greg Duplantisin ja Armand Duplantisin yhteistyö seiväshyppypaikalla on esimerkki täydellisestä onnistumisesta, kun taas Ingebrigtsenien juoksijaperhe Norjassa on täysin hajalla valmentajaisä Gjert Ingebrigtsenin toiminnan takia.

– Urani jälkeen emme olleet pitkään aikaan faijan kanssa juuri yhteydessä, vaikkei ollut mitään riitaa. Tärkeimmät tuli 28 vuodessa puhuttua. Harjoittelu tavoitetasollamme tarkoitti kipua ja tuskaa joka päivä. Ei siinä ollut mitään kivaa. En muista, että olisin koskaan erityisesti rakastanut uintia. Mutta tajusin 14-vuotiaana, että minulla on oikeasti potentiaali maailman huipulle ja siihen liekkiin faija osasi heittää bensaa, Jani Sievinen sanoo.

Isä jäi parkkipaikalle

Esa Sievinen nyökyttelee poikansa kommentille:

– Siinä oli pakko jättää se isä uimahallin parkkipaikalle ja olla hallissa valmentaja. Mutta jos jostain itseäni kehun, niin siitä, että pystyin myös jättämään uintiasiat hallille. En vienyt niitä kotiin. Sen minulle opetti eräs vanhempi koutsi, kun olin kolmekymppinen.

– Tuo on totta, sen faija osasi. Muuten homma olisi ollut henkisesti jo liian kuluttavaa.

Isän ja pojan hyväntuulisesta naljailusta huomaa, että menneisiin suhtaudutaan jo huumorilla ja nostalgialla.

– Tärkeintä oli se, että välit eivät menneet. Olemme hyviä kavereita ja nyt nimenomaan isä ja poika, Esa Sievinen sanoo.

Kun uintiura oli käynnissä, poika kutsui isäänsä aina etunimellä.

– Uran jälkeen huomasin, että olin alkanut kutsua häntä faijaksi. Kai se sinetöi roolien muuttumisen.

Vaikka aina ei ollut kivaa eivätkä kaikki kaudet tuoneet toivottua menestystä, yhteistyön loppuminen ei varsinaisesti ollut koskaan vaihtoehto.

– Kerran Jani oli käynyt Turussa leirillä ja sanoi palattuaan, että kuulemma kolme kilometriä aamulla ja saman verran illalla riittää päivän treeniksi. Ilmoitin, että herra on hyvä ja etsii uuden koutsin.

Jani Sievinen nauraa muistolle.

– Isän käsitys asiasta oli 8–10 kilometriä aamulla ja sama illalla, ja se oli oikeampi käsitys, jos näin kilpaillun lajin huipulle haluaa. Itse asiassa totesin jo tuon Esan mainitseman päivän iltana, että taisin puhua höpöjä. On sanomattakin selvää, että kenen tahansa muun valmennuksessa urani olisi päättynyt paljon paljon aiemmin.

”En omille lapsilleni”

Esa Sievinen tietää toki maineensa poikansa armottomana piiskurina, mutta tässä katsannossa usein unohtuu, että hän on tehnyt vuosikymmeniä työtä kaikentasoisten kilpauimarien kanssa ja on seuravalmentajana erittäin pidetty.

– Olen ylpeä siitä, millä liekillä faija yhä valmentaa ja auttaa nuoria. Vaikka yhteenkin otettiin, pystyin aina luottamaan faijan teoreettiseen tietopohjaan ja siihen, että hänen harjoitussuunnitelmansa oikeasti kehitti minua, itsekin yksityisvalmennusta antava Jani Sievinen sanoo.

Harjoitussuunnitelman toteuttaminen ei ollut kivaa.

– Omilla lapsillani en koskaan voisi teettää samoja juttuja kuin faija minulla. Kun valmentaja ei ole tehnyt samoja treenejä kuin urheilija, hänen on helpompi laittaa urheilija kärsimään. Minä taas vastaavassa tilanteessa tietäisin aina, miten helvetillisen pahalta lapsestani altaassa tuntuu.

Vaikka Sieviset tietävät vertauskuvallisen asemansa suomalaisessa uinnissa ja vanhempi-lapsi-valmennussuhdehistoriassa, heitä myös lievästi hymyilyttää työmääränsä kauhistelu.

”Muualla normitoimintaa”

– Kävimme harjoittelemassa tai kilpailemassa käytännössä kaikissa merkittävissä uintimaissa. Se, mistä meitä Suomessa kauhisteltiin, oli muualla ihan normitoimintaa, Jani Sievinen sanoo.

Esa Sievinen kertoo reflektoineensa toimintaansa poikansa kanssa, ja vaikka tulokset olivat isossa kuvassa loistavia, hän on löytänyt useita kehityspisteitä, jos saisi uuden tilaisuuden.

– Ensinnäkin lopettaisin olympiadin mittaisten suunnitelmien tekemisen ja mentäisiin paljon lyhyemmillä sykleillä ja välitavoitteilla. Sen lisäksi aina varmistaisin, että treeneistä lähdetään positiivisella mielellä. Jos suunniteltu treeni ei onnistunutkaan, tehdään jotain, mistä jää onnistumisen tunne kantamaan kohti seuraavaa treeniä.

Jani Sievinen kuuntelee isänsä 2.0-versiota hymyillen.

– Joo, tuollaisia et kyllä mulle huonon treenin jälkeen jutellut.

Kun isä ja poika lopuksi arvioivat 28 vuoden urheilumatkaansa, Esa Sievisen sanat tulevat kuin apteekin hyllyltä.

– Elämäni upein matka.

Poika miettii hetken.

– Elämäni intohimoisin ja kovin matka. Onneksi kuuluttiin siihen promilleen, joka pääsee huipulle. Ja onneksi kuuluttiin vielä sen promillen siihen promilleen, jonka välit eivät katkenneet.