Seison peilin edessä ja taputtelen kasvoilleni seerumia. Sitten pari tippaa samettista silmänympärysvoidetta silmien alle. Ja lopuksi yövoide vetäen samalla napakoilla vedoilla ihoa poskista korvia kohti. Ja samanlainen hierova liike otsalle.

Tunnen itseni kunnolliseksi.

Tämä on rutiini, jonka olen toistanut joka ilta noin vuoden ajan. Kaikki alkoi normaaleista työtehtävistä.

Teimme lähetystä ulkonäkökulttuurin muutoksista Kulttuuricocktail Liveen ja hain tietoa aiheesta. Minua kiinnosti se, miten arkisesti botoxista ja täyteainehoidoista puhuttiin.

Sosiaalinen media vyöryttää silmille kasvoja, joissa ei näy ollenkaan vanhenemisen merkit. Täydelliset kasvot eivät ole enää vain julkkisten kiiltokuvia. Tuntuu, että kenen tahansa oletetaan olevan virheetön. Mediassa puhutaan koko ajan kauneustoimenpiteiden yleistymisestä.

Työn edetessä myös minulle tapahtui jotain.

Heräsin siihen, miten paljon asioita minussa on kauneusteollisuuden mielestä pielessä.

Liikkuvat ja liikkumattomat otsat

Rypyt silmien ympärillä, vinot valkaisemattomat hampaat, ohuet huulet.

Ja otsa. Erityisesti ryppyyn menevä otsa.

Tunne oli sama kuin lapsena, kun luokkani pojat laittoivat tytöt kauneusjärjestykseen ja olin viimeisten joukossa: ulkonäössäni on jotain vikaa mitä en vain ole ymmärtänyt. Olinhan pitänyt itseäni kauniina.

Kauneustoimenpiteiden yleistymisestä on viime vuosina kirjoitettu paljon. Samaan aikaan kun valmistelin lähetystä Helsingin Sanomat kirjoitti naisista, jotka ovat päättäneet ottaa botoxia alle 30-vuotiaina.

Keskustelu roihahti uudelleen viime syksynä kun toimittaja Maria Veitola kertoi podcastissaan käyttäneensä botoxia jo muutamia vuosia ja pohti miten liikkumattomista otsista on tullut normi. Aiheen parissa on jatkettu esimerkiksi substackissa ja podcasteissa.

Happoa ja hermomyrkkyä

Huvittavaa on se, etten ennen viime kevättä tajunnut otsaryppyjeni ongelmallisuutta ollenkaan.

En väitä olevani yhtään parempi tai vähemmän ulkonäkökeskeinen, olenhan ihminen joka on pitänyt kirjaa vyötärönympäryksestään. Mutta otsan kyttäys oli vaan mennyt jotenkin täydellisesti ohi.

Kun käsitin, missä vaarassa otsani kanssa olen, alkoi tapahtua.

Tilasin kasvoteippiä, hyaluronihappoa sisältäviä tuotteita, retinoliseerumia ja katsoin YouTubesta kasvojoogavideoita. Verkkokaupan ostoskorissani on ollut myös kasvoja silottava harja.

Olen käyttänyt rasvoihin ja seerumeihin noin 200 euroa (tiedän, että tämä ei ole vielä mitään). Nuorena pysyminen todella on vain rikkaiden etuoikeus. Esimerkiksi useiden vaikuttajien mainostama kollageeni, jota juodaan päivittäin, maksaa noin 40 euroa kuukaudessa. Tähän päälle kaikki putelit ja mahdolliset neljän kuukauden välein otettavat botoxit. Yksi botox-kerta maksaa yleensä noin 400 euroa.

Ostamieni rasvojen ja hierontojen vaikutus? Luultavasti mitätön.

Kavalinta rahanmenon lisäksi on kuitenkin kaikki tämän asian vatvomiseen tuhlautunut aika.

Olen katsellut kuvia viiden vuoden takaa ja vertaillut kasvoillani olevia ryppyjä. Oliko silmienympärysihoni vielä noin sileää tuolloin? Mitä jos olisin aloittanut seerumit jo 20 vuotta sitten!

Iso haikeus ryöpsähti kehooni, kun löysin erästä projektia varten otetun kuvan itsestäni. Kuva oli otettu ylhäältä päin. Katson suoraan kameraan alaviistosta niin, että lopulta otsani rypyt ovat kuvassa kaiken keskipisteenä. En muista ajatelleeni niistä mitään. Mielestäni kuva oli hyvä. Olin silloin niin viaton! Niin sokean tyytyväinen kumpareotsaani.

Ostamieni rasvojen ja hierontojen vaikutus? Luultavasti mitätön. Teippiä jaksoin kokeilla yhden kerran kunnes huomasin, että sen laittaminen aiheutti lähinnä raivoa.

Mutta ehkä tarkoitus ei olekaan saada näkyviä tuloksia, vaan kuulua porukkaan, jossa ”pidetään huolta itsestä”.

Eikö kukaan muu vanhene?

Vanheneminen on epäonnistumista. Tämä on lause, joka on pyörinyt mielessäni siitä asti kun kuulin sen Amanda Palon, Hilma Kotkaniemen ja Aino Collinin She’s so Annoying -podcastissa. Tunnistan itsekin ajatuksen siitä, että olen varmasti tehnyt jotain väärin, kun minä rypistyn mutta kukaan muu somefeedissäni ei. Vanheneminen hävettää, koska emme ole tottuneet näkemään vanhentuneita kasvoja.

Tämä pakkomielteinen oman naaman tuijottelu saa minut tietenkin tuntemaan itseni pinnalliseksi ja säälittäväksi. Ennen kaikkea se tekee minut surulliseksi.

Olen viimeisen puolen vuoden aikana aloittanut ulkonäkökeskusteluja ystävieni kanssa lukemattomia kertoja. Olen kysynyt, ovatko he miettineet botoxia tai muita hoitoja. Pelkäävätkö he vanhenevia kasvoja?

Olen puhunut niin paljon, että minua on pyydetty puhumaan jostain muusta.

Tämä on asia, johon keskitymme mieluummin kuin lukemiseen, kuuntelemiseen, ajattelemiseen.

Ystäväni turhautui leikkipuistossa aiheeseen ja huusi ”Mä en kestä, että naiset on niin vitun tyhmiä!”. Hän tarkoitti juuri meitä, jotka puhumme hoidoista, seerumeista, suosittelemme kauneusklinikoita, sanomme että kuule tämä on vain itseäni varten, meille jotka haluamme olla ”fresh”.

Meitä, jotka päätämme yhdessä tuumin, että tämä on asia, johon kannattaa käyttää energiaa, rahaa ja aikaa. Tämä on asia, johon keskitymme mieluummin kuin lukemiseen, kuuntelemiseen, ajattelemiseen.

Ystäväni työnsi lapselleen lisää vauhtia keinuun ja kysyi raivoa täynnä: ”Miksi teemme tämän itsellemme?”

Siitä juuri on kysymys: miksi vitussa olemme näin tyhmiä ja teemme tämän itsellemme. Miksi annamme otsaryppyjen vaikuttaa elämäämme?

Ulkonäköpuhe jatkuu ja jatkuu

Olen yrittänyt päästä käsiksi siihen vihaan mitä tunnen sisälläni.

Se ei kohdistu keneenkään, joka ottaa pistoshoitoja, ei sosiaaliseen mediaan tai sen luomaan harhaan. Vaan siihen, että käytän elämässäni näin paljon aikaa johonkin näin turhanpäiväiseen. Että yritän sulloa pikkulapsiarkeen omia hetkiä, jotta voisin olla yksin vessassa ja hieroa ja teipata naamaani!

Siihen, että katson itseäni peilistä ja mietin, onko viidenkymmenen euron silmänympärysvoide toiminut vai ei.

Ja siihen, että sen sijaan että iloitsisin siitä, että saan olla elossa, mietin miksi en voisi näyttää nuoremmalta.

Ja minä vielä ajattelen olevani jotenkin kauneuskeskustelun ulkokehällä. Enhän käy kauneusklinikoilla, eikä ystäväpiirissäni oteta botoxia.

Myös se on osa tätä kaikkea. Pitää vaikuttaa siltä, ettei ulkonäkö oikeastaan edes kiinnosta ja olla puolihuolimattomasti täydellinen.

Jokainen hetki, jonka murehdimme vanhenevaa kehoamme, on jollekin mahdollisuus tehdä lisää rahaa.

Kihisen raivosta, kun tajuan minkälainen bisnes on luotu saamalla naiset tuntemaan itsensä viallisiksi.

Jokainen hetki, jonka murehdimme vanhenevaa kehoamme, on jollekin mahdollisuus tehdä lisää rahaa.

Ongelma ei ole klinikat tai botoxvaikuttajat vaan tämä loputon puhe ulkonäöstä. Oli se sitten vapauttava keskustelu löllyvistä vatsamakkaroista tai rohkea puheenvuoro rönsyilevien karvojen puolesta, jokainen ulkonäkökeskusteluun liittyvä kommentti pitää yllä ajatusta siitä, miten tärkeä asia juuri ulkonäkö on. Tämäkin juttu.

Ainakin yksi asia on selvää: Rumuus ja vanheneminen on kauheinta mitä voi tapahtua.

Kuvitus: Antti Ollikainen
Tekstin editointi: Tuomas Karemo