Seinäjokelaisen Jouppilan talon Jaakko-poika kaapattiin Venäjälle 13-vuotiaana.

Parikymmentä vuotta myöhemmin, vuonna 1737, Jaakko Jouppilaksi itseään väittävä mies ilmaantui Etelä-Pohjanmaalle.

Vanhemmat olivat epäileviä, mutta tunnustivat silti miehen pojakseen. Epäilys kuitenkin kasvoi vähitellen niin, että he peruivat tunnustuksensa.

Alkoi vuosia kestänyt oikeudenkäynti, joka päättyi Jaakon perintöoikeuden purkamiseen.

Tästä tositarinasta kertoo Teatteri Arinan uusi näytelmä.

Perijättömät talot

Isonvihan aikaan, 1700-luvun alussa, kasakat ryöstivät suomalaisperheistä tuhansia lapsia.

Pohjalaismaakunnista vietiin lapsia ja tapettiin miehiä niin paljon, että moni talo jäi ilman perijää.

Yliopistotutkija Kati Katajisto arvelee, että tiedot perijättömiksi jääneistä taloista kantautuivat myös Viipurin seudulle, jossa Jaakkona kotiin myöhemmin palannut mies eli.

– Siksi hän lähti takaisin kotiseudulleen.

Venäjälle kaapattujen lasten kotiinpaluutarinat eivät ole aivan tavattomia. Tunnetuin niistä lienee Zacharias Topeliuksen isoisoisän tarina, jonka perusteella hän kirjoitti Koivu ja tähti -sadun.

Jaakko Jouppilan tapauksen tekee poikkeukselliseksi se, että siitä on säilynyt ainutlaatuisia oikeudenkäyntiasiakirjoja.

”Päätettiin uskoa, että tulija on se, joka hänen toivottiin olevan”

Seinäjokelainen Teatteri Arina on tehnyt Vale-Jaakon tarinasta näytelmän.

– Isoviha on jäänyt talvisodan varjoon, vaikka se oli oman aikansa ihmisille suuri traumaattinen kokemus, sanoo näytelmän käsikirjoittanut historianlehtori Jukka Vieri.

Näytelmässä keskiöön nousevat Jaakon vanhemmat, joiden 19 lapsesta jäivät eloon vain Jaakko ja häntä nuorempi Maria-sisar.

Heikki ja Liisa Jouppila kokivat nälänhädän, suuren Pohjan sodan, ruttoepidemian, venäläisten miehityksen eli isonvihan, ja vasta sitten tuli jonkinlainen rauha, Vieri listaa.

Monessa perheessä lapsen paluuta toivottiin niin kovasti, että jopa vähän ”vääränlainen” tulijakin hyväksyttiin.

– Päätettiin uskoa, että tulija oli se, joka hänen toivottiin olevan. Silloin elämä jatkuu ja tila voidaan periyttää eteenpäin, Vieri sanoo.

Syytinkimies olisi ollut helpompi ratkaisu

1700-luvulla talon peri vanhin poika, ja ellei sellaista ollut, talo siirtyi tyttärelle ja tämän aviopuolisolle.

Viimeinen vaihtoehto oli syytinkimies, joka otettiin huolehtimaan tilasta ja vanhasta isäntäparista.

– Jos olisi ajateltu vain tilan työvoimaa ja jatkoa, olisi syytinkimies ollut helpompi ratkaisu. Jouppilassa oli kuitenkin vanhemmilla toiveita oman pojan paluusta, Kati Katajisto sanoo.

Täytyy myös muistaa pula miehistä ja pojista – siis myös rengeistä.

– Naapuritkin olivat selvästi kehottaneet, että ottakaa nyt poika takaisin, niin saatte työvoimaa.

Kun sitten Jouppilan Maria-tyttärelle ja hänen puolisolleen Erkki Matinpojalle syntyi lapsia, Erkki alkoi ajaa talon periyttämistä heille.

Erkki Matinpoika olikin merkittävässä roolissa oikeudenkäynnissä Jaakkoa vastaan.

”Heillä ei ollut muuta kuin muistot”

Nykypäivänä dna-testi paljastaisi, ovatko henkilöt sukua keskenään. 1700-luvulla tunnistaminen perustui muistoihin ja fyysisiin ominaisuuksiin.

– Heillä ei ollut muuta kuin muistot 20 vuoden takaa: mitä he muistivat tai mitä halusivat muistaa oikein, ja mitä ehkä väärinkin, Jukka Vieri sanoo.

Toisaalta Vieri pohtii, mitä 13-vuotiaana siepatun pojan voidaan edes olettaa muistavan lapsuudestaan.

– Jokainen voi miettiä, mitä muistaisi vaikka vain parin vuoden takaisista tapahtumista, jos niistä joutuisi oikeuteen todistamaan.

Isonvihan aikaisten ihmisten kohtalot ovat liikuttaneet myös näytelmän käsikirjoittajaa:

Tuhansia vietiin, vain kymmeniä palasi

Isoavihaa tutkinut professori Kustaa H. J. Vilkuna tietää, että tuhansista Venäjälle kaapatuista lapsista vain kymmeniä palasi.

Määrää on vaikea arvioida, sillä osa palanneista sujahti koteihinsa ilman sen kummempia tutkintoja, Vilkuna sanoo.

Isonvihan aikaiset lapsikaappaukset ovat jättäneet jälkensä sukuihin myös Venäjällä.

Vilkunan mukaan vielä jokin aika sitten suvuissa kerrottiin perimätietona esi-isän tai -äidin tulleen Suomesta, tiedettiin esimerkiksi hänen etunimensä sekä se, mistä päin Suomea ja minkänimisestä talosta hän on tullut.

– Sivistys ja koulu ovat hävittäneet näitä tarinoita, kun ei ole enää tarvetta kuunnella isovanhempia, Vilkuna sanoo.

Harvinainen oikeuskäsittely

Jaakon henkilöllisyyttä puitiin kolmessa oikeusasteessa kaikkiaan yhdeksän vuoden ajan.

Ensin Jaakon isä vei asian käräjäoikeuteen, joka myönsi hänelle eron pojastaan.

Jaakko ei päätökseen tyytynyt, vaan vei asian laamannioikeuteen, joka päätyi kumoamaan käräjäoikeuden päätöksen, ja katsoi Jaakon olevan Jouppilan perillinen.

– Laamannioikeuden pöytäkirjat olivat aarreaitta. Ne kertovat, millaista todistelua asiasta on käyty, Kati Katajisto sanoo.

Turun hovioikeus, johon Erkki Matinpoika asian vielä vei, kumosi kuitenkin laamannioikeuden päätöksen.

– Hovioikeuden perustelut ovat tuhoutuneet Turun palossa, joten emme tiedä niitä.

Vale-Jaakko menetti lopulta Jouppilan tilan isännyyden, mutta sai elellä siellä elämänsä loppuun asti. Häntä kohdeltiin kuin vähäosaista sukulaista, Katajisto sanoo.

Vaikka Jouppilan tila oli vauras, lopulta kyse ei ollut omaisuudesta.

– Tässä oli hyvin sinnikkäitä ja itsepäisiä eteläpohjalaisia molemmin puolin. He halusivat totuutta.