Alussa olivat sellaiset kuin Steve Jobs ja Mark Zuckerberg. He lähettivät meille Amerikasta älypuhelimet ja sosiaalisen median, ja 00-luvulla mekin aloimme viettää yhä enemmän aikaa niissä emmekä ihmisten parissa.

Kultaiset käytöstavat muistuttivat meitä, että seurassa ei pitäisi väitellä politiikasta, mutta internetissä muut eivät olleetkaan enää ihmisiä. He muuttuivat avatareiksi. Vanhojen koulukavereiden ja kollegoiden kanssa ruvettiin vänkäämään virtuaalisesti.

Se alkoi Kivan vallankumouksena. Kannatettiin kivoja asioita: tasa-arvoa ja oikeudenmukaisuutta – kukapa niitä vastustaisikaan. Mutta tämä kiltti kansanrintama muuttui kuitenkin yhä äärimmäisemmäksi. Siitä tuli maallinen herätysliike.

Käytöstavat muistuttivat, että seurassa ei väitellä politiikasta, mutta internetissä muut eivät olleetkaan enää ihmisiä.

Ihmiset heräsivät ja alkoivat wouhkata uutta uskoaan julkisesti. Liikkeellä oli lippuja ja symboleita. Firmat ja kaupungitkin omaksuivat nämä todistaakseen oikeaoppisuuttaan. Teologisesti liike oli donatolainen: vaadittiin ehdotonta puhtautta, ja saastaiset yksilöt tuli heittää ulos yhteisöstä.

Vääryyttä löydettiin kaikkialta kuin kolikoita sohvatyynyjen välistä. Ihmiset alkoivat vahtia toisten ja omia sanojaan. Uusia sanoja ja aatteita keksittiin jatkuvasti, ja ne, jotka eivät käyttäneet uusia sanoja eivätkä julkisesti todistaneet tukevansa uusia aatteita, todettiin noidiksi.

Mutta siinä missä radikaalit 1700-luvulla marssittivat vihollisensa giljotiiniin ja 1900-luvulla tappaville leireille, 2000-luvun ase oli ”känselöinti”. Se vei uhreiltaan vain työn, maineen ja elämänhalun, mutta harvoin henkeä.

Ei voi siis sanoa, etteikö ihmiskunta olisi edistynyt.

Vääryyttä löydettiin kaikkialta kuin kolikoita sohvatyynyjen välistä.

Länsimainen yhteiskunta on perustunut individualismille. Woke oli sen vastakohta: sille ihmiset olivat aina ryhmänsä edustajia, eivät yksilöitä. Taide ja viihde muuttuivat keinoksi kuvata maailman epäkohtia. Jos ryhmä, jota henkilöhahmo edusti, oli hyvä, hahmo oli kaikin tavoin hyvä; pahan ryhmän edustajat olivat läpeensä ikäviä. Aate saneli, miten ihmisistä tuli kertoa.

Nyt jos kulutamme wouhkausajan elokuvia ja kirjoja, ne kertovat joskus enemmän omasta ajastaan kuin ihmisen osasta. Historiallisena kuriositeettina ne saattavat silti olla kiinnostavia, kuten sosialistinen realismi aiemmin.

Miten wouhkaaminen sitten loppui?

Wouhkaus pohjasi sensurointiin, ja yksi käännekohta olikin, kun Elon Musk osti Twitterin ja julisti siellä räävittömän sananvapauden myös vastawouhkaajille. He olivat aika raskasta seuraa hekin, joten wouhkaajat siirtyivät uuteen keskustelumediaan, ja harva enää tiesi, mitä tuossa kaikukammiossa tapahtui.

Mutta pohjimmiltaan tämänkin vallankumousliikkeen momentum hävisi ylilyönteihin.

Heiluri palaa aina takaisin vasta, kun se on käynyt liian pitkällä. Liikkeen kotimaassa Yhdysvalloissa vastakkainasettelu tuhosi myös miljardien arvosta omaisuutta, mikä on pidemmän päälle kestämätöntä. Tavalliset ihmiset alkoivat yhä harvemmin pitää wouhkausta vain harmittomana Kivana Asiana.

Pohjimmiltaan tämänkin vallankumousliikkeen momentum hävisi ylilyönteihin.

Pikkuhiljaa muistimme taas, että ihmisten luokitteleminen hyviin ja pahoihin heidän synnynnäisten ominaisuuksiensa mukaan ei ehkä ollut tälläkään kertaa hyvä idea.

Jälkeenpäin entiset wouhkaajat unohtivat, miten hurjaksi meno oli kultakaudella yltynyt, ja jos noista ajoista muistutettiin, he ajattelivat kuitenkin olleensa hyvällä asialla. Muistuttelijat olivat ikäviä ihmisiä, jollaisia oli ollut oikeinkin vastustaa, joten oikeastaan nämä olivat ongelma, eivät he. Oletko muuten kuullut taistolaisista..?

On tärkeä muistaa, että wouhkausvallankumous oli meillä pitkälti virtuaalinen. Se näkyi digitaalisissa taikalaatikoissa sekä Helsingissä. Noidenkin vuosien läpi moni eli arkensa, rakastui, teki töitä ja grillasi makkaraa autuaan tietämättöminä uusista sanoista ja aatteista.

Suurelle osalle suomalaisista merkittävintä, mitä wouhkausvuosien aikana tapahtui, oli Iivo Niskasen hiihtomenestys. Ja se on kyllä kaunista.

Joonas Konstig

Kirjoittaja on espoolainen kirjailija, jonka mielestä parasta, mitä näinä vuosina Yhdysvalloista tuli, saattaa olla Phoebe Bridgersin musiikki.