”Tytön äiti on kumartunut ruumiin vierelle ja ulvoo sydäntäsärkevän huudon ja itkunsekaista valitusta. Mies, oletettavasti tytön isä, kävelee hermostunutta ympyrää pyörätien laidassa, itkee ja huutaa.
Isä päästettiin lähtemään yksin kotiin. Äiti jäi itkemään lapsensa ruumiin viereen. Lopulta hänet talutettiin pois. Sen jälkeen: ei mitään.
Tämä oli ensimmäinen kerta, kun Vendin perhe jätettiin yksin.
Oli toukokuun 25. päivä vuonna 2024.
Tuomas Sakari Matias Salminen oli raiskannut ja murhannut yöllä 15-vuotiaan tytön.
Vanhemmat olivat etsineet tytärtään koko yön pitkin keväisen Valkeakosken öisiä katuja. Hätä oli kasvanut hetki hetkeltä.
Tuo hätä muuttui kauhuksi, kun he löysivät tyttärensä puolialastoman ruumiin pyörätien viereiseltä metsäkaistaleelta.
Paikalle oli ehtinyt Vendin ystävän äiti, joka yritti estää vanhempia näkemästä sen pahimman, mitä kukaan vanhempi voi nähdä.
Mutta mikään ei estänyt heitä syöksymästä lapsensa luo.
”Hetken ajan he olivat siinä kaikki – vanhemmat, ystävän äiti, Vendi. Ilmassa oli hyttysiä, paksuina pilvinä, ne laskeutuivat Vendin paljaalle iholle.”
Yle kertoo poikkeuksellisesti alaikäisen uhrin etunimen. Se on Vendin tädin Saara Salmisen kirjoittaman kirjan nimi, Vendi – Jotta muut tytöt pääsisivät kotiin. Kursiivilla kirjoitetut kohdat ovat otteita kirjasta.
Uhrin läheiset päätyvät painajaiseen
– Kukaan viranomainen ei ottanut Vendin vanhemmista otetta tuossa hetkessä, Saara Salminen kertoo nyt, lähes kaksi vuotta tapahtumien jälkeen.
Paikalle kerääntyi pian poliiseja ja ensihoidon väkeä. Silti Vendin ystävän äiti joutui ajamaan Vendin äidin kotiin. Myös ystävän äiti oli shokissa, keskellä painajaista.
Myöhemmin ystävä teki asiasta potilasvahinkoilmoituksen. Kuukausien ja lisäselvitysten jälkeen järjestelmä myönsi, että kyseessä oli ”ammattistandardin alitus”.
Saaran kirjoittama kirja Vendistä, koko Suomea järkyttäneestä henkirikoksesta ja siihen kytkeytyvästä naisvihasta julkaistiin perjantaina.
Yhteiskunta ei ymmärrä, millaiseen painajaiseen henkirikoksen uhrin läheiset putoavat. Se oli yksi syy, miksi Saara halusi kirjoittaa kirjan.
Toinen syy oli se, kuinka koko perhe jätettiin selviämään monessa asiassa yksin.
Vendin perhe ei ole ainoa. Henkirikoksen uhrina kuolee Suomessa keskimäärin 80–100 ihmistä vuodessa.
Henkirikoksen uhrien läheiset ry (Huoma) arvioi, että noin 500–800 henkilöä menettää läheisen ihmisen rikoksen kautta.
Huoman mukaan monet läheiset kuvaavat yksinäisyyden tunnetta. Apu on usein hyvin pirstaloitunutta ja erityistä tukea äkillisen, traumaattisen menetyksen jälkeen on vaikea löytää.
Videolla Saara ja Vilma Salminen avaavat syitä kirjan kirjoittamiselle.
Oikeustaistelu oli taloudellinen riski
Toisen kerran matto vedettiin perheen jalkojen alta neljä kuukautta Vendin kuoleman jälkeen.
”Otsikko iski suoraan vatsanpohjaan: ”Valkeakosken teinisurmasta tuli syyte taposta nuorelle miehelle”
Tappo.
Tuntui kuin maa olisi pudonnut paikoiltaan.”
Vendin perhe oli toivonut ja olettanut, että syyttäjä nostaisi syytteen murhasta. Sekä poliisi että perheen asianajaja olivat sitä mieltä, että kyseessä oli murha.
Jos perhe päättäisi lähteä viemään tapausta murhana ja he häviäisivät, olisi riski, että vastapuolen kulut jäisivät heidän maksettavakseen. Karkean arvion mukaan summa olisi noin 20 000–50 000 euron väliltä.
Videolla Saara Salminen avaa perheen yksinäisyyden tunnetta oikeuslaitoksen edessä.
Lopulta päätös oli selkeä. He lähtivät ajamaan murhasyytettä oman asianajajansa kautta.
– Me kaikki halusimme oikeutta Vendille. Ajattelimme, että syytetty ei voi kävellä neljän vuoden jälkeen kaduilla kaikkien tyttöjen joukossa.
Rahat oli pakko raapia kasaan. Ratkaisuksi keksittiin pienkeräys: jos murhasyyte hävittäisiin, sillä kustannettaisiin tekijän kulut.
Sinä aamuna, kun tapauksen oikeuskäsittely Pirkanmaan käräjäoikeudessa alkoi, Saara ja Vendin isosisko Vilma Salminen julkaisivat Instagramiin tilin nimeltä Oikeutta Vendille. Siellä he julkaisivat tiedon pienkeräyksestä.
Sen jälkeen puhelimet oli laitettava pois. Alkaisi perheen yksi kamalimmista päivistä. Heidän oli kohdattava Vendin murhaaja. Kuunneltava yksityiskohtaisesti, mitä Tuomas Salminen teki Vendille.
Apunaan heillä oli toisensa, asianajaja ja rauhoittavat lääkkeet.
Kun raastava käräjäpäivä oli ohi ja oikeus oli tullut samaan tulokseen kuin perhe, oli päällimmäinen tunne hetkellinen helpotus.
Tuomas Salminen tuomittiin elinkautiseen vankeuteen murhasta.
Vilma ja Saara Salminen avasivat puhelimensa. Ne olivat täynnä osaaottavia ja kannustavia viestejä.
”Kotimatkalla hymyilimme ensimmäistä kertaa neljään viiteen kuukauteen. Se oli refleksi, jota keho ei ehtinyt kieltää.
Iltaan mennessä aamulla avaamamme pienkeräys oli täyttynyt: kymmenentuhatta euroa. Se tuntui lähes yhtä epätodelliselta kuin tuomio.”
”Minä en päättänyt, että siskoni raiskataan ja murhataan”
Murhasyyte menestyi läpi kaikkien oikeusasteiden ja siihen kerätyt rahat pystyttiin käyttämään toissijaiseen tarkoitukseen, eli perheen elämiseen.
Vilma Salmisen mukaan he eivät olisi selvinneet ilman tuttujen ja tuntemattomien rahallista tukea. Pienkeräyksiä järjestettiin lopulta kolme.
Ne eivät silti estäneet perhettä velkaantumasta. Lähes kahteen vuoteen kukaan perheestä ei pystynyt tekemään töitä.
– Minä en päättänyt, että siskoni raiskataan ja murhataan ja minä sekä perheeni jäämme työkyvyttömiksi, Vilma sanoo.
Kaiken surun keskellä muu maailma pyöri: laskuja oli maksettava, ruokaa ostettava, kun samaan aikaan kulut kasvoivat.
– Tämän kuluneen kahden vuoden aikana Vendin läheiset ovat velkaantuneet yhteensä kymmeniätuhansia euroja, Saara kertoo.
Vaikka tekijä tuomittiin maksamaan perheelle 63 000 euroa kärsimyskorvauksia, ei kukaan heistä usko näkevänsä euroakaan. Tekijällä ei ole varoja eikä tuloja.
Nykyisin henkirikosten uhrien omaiset joutuvat itse perimään korvauksia rikoksentekijöiltä. Saara ja Vilma Salminen laittoivat alulle kansalaisaloitteen, jonka avulla tämä taakka siirrettäisiin valtiolle.
Vendin perhettä lakimuutos ei enää auttaisi. Mutta tulevien henkirikosten uhrien omaisia se helpottaisi.
Vilma Salminen kertoo, että Vendin murhassa kyse oli ensisijaisesti naisvihasta.
Perheen viimeinen oljenkorsi oli rikosvahinkokorvaus. Se on korvaus, jota rikoksen uhrit ja heidän omaisensa voivat hakea Valtionkonttorista.
Rikosvahinkokorvauksina voidaan korvata esimerkiksi ansiomenetyksiä, terapia- tai hautauskustannuksia maksimissaan 7 200 euroon saakka.
– Odotin päätöstä yhdeksän kuukautta. Kun avasin sen, repesin nauruun: nolla euroa. Koska olin saanut sairauspäivärahaa, en ollut oikeutettu korvaukseen. Jäimme miettimään, kuka tätäkään korvausta koskaan saa, Vilma Salminen sanoo.
Myös muu perhe on saanut sairauspäivärahaa, joten luultavasti kukaan heistä ei tule saamaan kyseistä korvausta.
Vilman mukaan tuo summa ei olisi pelastanut häntä ja muuta perhettä veloista, mutta se olisi auttanut edes vähän.
Perheelle on selvää, ettei mikään raha voisi koskaan korvata Vendiä. Mikään summa ei tekisi tapahtuneesta siedettävää.
Oikeusjärjestelmän ja yhteiskunnan paljastuminen kylmäksi oli musertavaa.
”Me menetimme enemmän kuin kukaan koskaan voisi ymmärtää – tavalla, jota emme voisi koskaan käsittää.
Suljin silmäni hetkeksi ja katsoin viimeisen kerran Vendin kasvoja.
”Hei sitten, pikkuinen”, kuiskasin. Suukotin sormiani ja painoin ne viimeisen kerran sen tytön otsalle, joka oli ollut Vendi.”