Sebastian Ahon edustaman Carolinan toimet NHL:n siirtoikkunan sulkeutumisen aikaan viikko takaperin herättivät keskustelua – etenkin Suomessa. Varmasti ihan syystäkin. Carolina ei siis käytännössä tehnyt mitään, vaikka se kuuluisa mestaruusikkuna on levällään ja palkkakaton alla dollareitakin oli vino pino.

Yleinen konsensus kääntyi siihen, että Ahon puolesta pahoitettiin mieli. Tuhlaavat suomalaistähden parhaat vuodet, sanoivat.

Rohkenen olla eri mieltä.

Tietenkin, kun rahaa oli käytettävissä, ja latu mestaruustaistoon auki, olisi jotakin voinut olettaa tapahtuvan. Carolina on kiistatta tilanteessa, missä kaikki merkit voisi perustellusti siirtää keskelle – joku voisi sanoa, että ne pitää siirtää keskelle. Nuoret varaukset ja varausvuorot ovat mestaruusjahdissa toisarvoisia asioita ja aina kaupan.

Mutta oliko lopulta tarjolla mitään, mikä todella olisi merkittävästi parantanut mahdollisuuksia? Varmaa on vain, että myyvät joukkueet hilasivat hinnat viime hetkillä pilviin. Kysynnän ja tarjonnan lait.

En muutenkaan näe ikääntyneitä ja hidastuneita Ryan O’Reillya, 35, tai Vincent Trocheckia, 32, pelaajina, jotka olisivat räjäyttäneet pankkia tai edes sopineet Carolinan vaativaan ja jalkavaan pelitapaan parhaalla tavalla, etenkin, kun keväällä vauhti vain kiihtyy.

Ahon puolesta on turha pahoittaa mieltä. Ilman pelaajakauppojakin Carolina on NHL:n ehdotonta kärkeä. Joukkueella on kristallinkirkas identiteetti, toimiva pelitapa ja kassissa sarjapisteitä kolmanneksi eniten kaikista joukkueista. Itäisen konferenssin tason lasku on vain aurannut latua Carolinalle lisää.

Jos tämä Carolina ei rysäytä läpi keväällä itäisestä konferenssista Stanley Cupin finaaliin, syy löytyy peilistä.

McDavidin ympärillä häviämisen aura

Jos mieli on pakko pahoittaa jonkin pelaajan puolesta, katsokaa maailman parasta, Edmontonin Connor McDavidia. Helmikuussa olympiafinaalin hävinneen, kaikkien aikojen pelaajaksikin ristityn, kanadalaisen ympärille on alkanut rakentua käsittämätön häviämisen aura.

McDavid on hävinnyt kahdesti Stanley Cupin finaaleissa putkeen (2024 ja 2025) ja nyt hopeaa lyötiin käteen myös olympiafinaalissa. Tällaisesta ei aiempien sukupolvien suuruuksilla Wayne Gretzkyllä, Mario Lemieux’lla tai Sidney Crosbylla ole mitään ymmärrystä. Kun pitkälle mentiin, yleensä voitettiin.

Eikä Edmontonin seurajohto kykene tekemään asioita, jotta maailman paras pääsisi yli viimeisen kynnyksen. Tämä on aidosti aivan eri tason ongelma McDavidille kuin mitä se on Aholle.

Viimeisin osoitus tästä saatiin aiemmin kuluvalla kaudella, kun Edmonton-GM Stan Bowman päätti ratkaista pitkään joukkuetta riivanneen maalivahtiongelman. Kun jo joukkuekin käänsi selkänsä Stuart Skinnerille, seurajohto reagoi: Skinner Pittsburghiin, Pittsburghista Tristan Jarry Edmontoniin.

Siis Jarry, joka oli pelannut hyvän kauden viimeksi 2021–2022.

Ei Juuse Sarosta, ei tasonsa todistanutta huippuvahtia, vaan Jarry. Edmonton on nyt pelannut viisitoista ottelua Jarryn kanssa ja näistä yhdeksässä taakse on mennyt vähintään neljä maalia. Jos McDavidin NHL-uran kaikki maalivahdit lyödään nippuun, Jarry on koko porukan huonoin: torjuntaprosentti 85,5 ja päästettyjen keskiarvo 4,17.

Kuinka monta huipputason maalivahtia McDavid on nähnyt Edmontonissa yhdentoista vuoden aikana? Tai kääntäen: kuka on paras McDavid-aikakauden Oilers-vahti? Mike Smith? Mikko Koskinen? Cam Talbot?

Ei yhden yhtä huipputason veskaria, hyvä jumala sentään!

Unohtakaa Aho ja Carolina – tätä on tähtipelaajien parhaiden vuosien polttaminen saunanpesässä parhaimmillaan.

Keskinkertaisuuden mestariteos

Edmontonin seurajohdon kausi ei ole ollut pätkääkään vajaa täydestä katastrofista. Oilers ei ole miltään osin parempi joukkue kuin vuosi sitten. Suoritus on alle kaiken arvostelun. Parin megatähden takana Edmonton on edelleen täynnä keskinkertaisuutta ja jokainen organisaatiossa tietää sen.

Edmonton Oilers on outlier, aikansa käsittämätön poikkeustapaus. McDavid ja Leon Draisaitl ovat antaneet kaksi historiallista näytöstä siitä, miten pitkälle joukkue voi mennä kahden pelaajan voimin. Parhaimmillaan parin maalin päähän siitä suurimmasta.

Mutta kun pitkien kausien ja kansainvälisten turnausten kautta mailit alkavat kasaantua, ja seurajohto tarpeeksi säätää, saadaan liekistä viimeinenkin toivo sammumaan. Kahdella pelaajalla – olkoon nämä miten hyviä tahansa – ei voi voittaa. Ilman huippumaalivahtia ei voi voittaa. Tämä on Edmontonin tilanne juuri nyt.

Seura on rakentanut joukkueen karmeaan epätasapainoon, minkä lisäksi se on edelleen kiinni kalliissa ja todella huonoissa yksittäisissä sopimuksissa. Kaiken päälle ydinryhmä ikääntyy päivä päivältä. McDavidkin solmi taannoin seuran kanssa vain kahden vuoden jatkosopimuksen. Jos Edmonton ei onnistu voittamaan McDavidin kanssa, suoritus on historiallisen huono.

Tätä taustaa vasten Sebastian Aho on todella onnekkaassa tilanteessa. Carolina on vahva kollektiivi, jolla on Floridan ja Toronton ohivuosien kauttakin elämänsä tilaisuus voittaa kesällä koko roska. On Ahon tehtävä keväällä nostaa tasoaan ja johdattaa porukka luvattuun maahan.

Nyt on totaalisen väärä hetki alkaa rutisemaan siitä, miten kultakenkä puristaa.