Viime vuoden lopulla kaverini näytti asuinalueensa someryhmässä käytyä keskustelua. Siinä muuan vanhempi ihmetteli, miksi alakoulun diskoon myytiin tavallisten lippujen lisäksi VIP-lippuja. Ei siis parempia tikettejä rockfestareille tai yökerhoon, vaan lasten diskoon.

VIP-lippu oli tietenkin kalliimpi. Sen ostanut sai nauttia erikoisohjelmasta.

Minut pysäytti, miten huolettomasti eriarvoisuus tuotiin lasten juhlaan.

Olin varma, että asia herättäisi vain ja ainoastaan vastarintaa. Yllätyksekseni tukea sai myös näkemys, että lasten VIP-lippu oli aivan kelpo idea. Mutta minusta eriarvoisuus ei ole vain neutraali fakta: siihen liittyy aina myös ideologia.

Minua ei pysäyttänyt toteamus, että maailma on epäreilu. Sen me tiedämme. Minut pysäytti se, miten huolettomasti eriarvoisuus tuotiin lasten juhlaan – kuin se olisi luonnollinen ja viihdyttävä osa iltaohjelmaa.

Eriarvoisuus näkyy jo nyt rakenteina lasten elämässä, ja lapset tunnistavat ne hyvin. Toinen harrastaa ratsastusta, kun toinen piirtää vanhoihin kirjekuoriin. Jotkut perheet matkustavat lomalla Thaimaahan, toiset Äänekoskelle. Joillakuilla on omakotitalo ja uima-allas, toiset nukkuvat kerrossängyssä kaksiossa. Onnellisuudesta tämä ei tietenkään ja onneksi kerro mitään.

Siksi mietin: eikö tämä määrä eriarvoisuutta jo riitä? Pitääkö se vielä erikseen tuotteistaa?

Muistan yhä oman paikkani koululuokkani hierarkiassa.

Olen lukenut Juliet B. Schorin kaltaisten sosiologien kirjoituksia, joissa kuvataan, miten lapsuudesta on sukeutunut markkinamiesten koekenttä. Kouludiskon VIP-liput ovat oppikirjaesimerkki. Niiden myötä lapsi lakkaa olemasta saman luokan – sanan molemmissa merkityksissä – jäsen. Hänestä tulee asiakas, jolle tarjotaan iloa eri tasoisina versioina.

Muistan yhä oman paikkani koululuokkani hierarkiassa. Luultavasti me kaikki muistamme – lapset aistivat nokkimisjärjestykset herkästi.

Jos raha oli jo kouluaikoinani väline hierarkian huipulle, nyt se on sitä vieläkin räikeämmin: on varhaisteinien luksusvaatteita, VIP-lippuja, premium-synttärijuhlia, pelien maksullisia versioita ja niin edelleen. Eriarvoisuutta ja rahan palvontaa suorastaan hierotaan lapsen naamaan.

Mitä se tekee lapselle?

Kun eriarvoisuus esitellään markkinakielen kautta, se lakkaa olemasta eettinen kysymys. Siitä tulee hinnoittelumalli, käyttöliittymä. Sellainen vaikuttanee esimerkiksi empatiakykyyn?

Tutkimusten mukaan esimerkiksi vasta aikuistunut, aikuisuuden kynnyksellä oleva Z-sukupolvi kokee maailman aiempia sukupolvia epävarmempana. Ilmastokriisi, talouden horjuminen ja jatkuva vertailu sosiaalisessa mediassa näkyvät ahdistuksena ja tulevaisuushuolina. Nuoret haluaisivat parantaa maailmaa, mutta yhä useampi epäilee, onko heidän yrityksillään mitään vaikutusta.

Tätä masennusta ei taatusti helpota, jos jo lapsille vaivihkaa opetetaan, että eriarvoisuus kytkeytyy luonnostaan varallisuuteen ja varattomuuteen.

Suomessa on uskottu, että koulutus luo mahdollisuuden sosiaaliseen nousuun, mutta rinnalle on hiipinyt epäilys.

Kun ilo, näkyvyys ja kuuluminen jaetaan jo lapsuudessa maksuluokkiin, lapsi oppii lukemaan maailmaa kuin ennalta määrättyä kohtaloa. Se ei ole varsinaisesti fatalismia, mutta heijastaa kylläkin ajatusta, että samettiköysien takana kulkee väki, joka on olemuksellisestikin itseä parempaa.

Suomessa on uskottu, että koulutus luo mahdollisuuden sosiaaliseen nousuun, mutta rinnalle on hiipinyt epäilys. Riittävätkö ahkeruus ja koulutie sittenkään, jos jo lähtöpaikka on väärä?

Kukaan ei kiistä, etteikö maailma olisi toden totta epäreilu. Mutta on eri asia oppia huomaamaan eriarvoisuus – ja toinen asia oppia pitämään sitä ohjelmanumerona.

Jos opetamme lapselle, että kalliimpi ranneke takaa ilon ja kaverien hyväksynnän, opetetammeko hänelle realismia – vai osaansa tyytymistä?

Asta Leppä

Kirjoittaja on esseisti ja eriarvoisuuskysymyksiin erikoistunut toimittaja.