– On helppo kirjoittaa vaikeaa, mutta on vaikea kirjoittaa helppoa, sanoo Tuija Takala.

Takala on selkokirjailija ja selkomukauttaja. Hän on tehnyt suomalaisista klassikkokirjoista helpommin ymmärrettäviä versioita. Takala on mukauttanut muun muassa Juhani Ahoa, Minna Canthia ja Maria Jotunia.

Yksinkertaistettua selkokieltä tarvitsee Suomessa peräti 800 000 ihmistä. Heitä ovat kielen opiskelijat, lukivaikeudesta ja muistisairauksista kärsivät sekä kehitysvammaiset. Kasvava ryhmä on nuoret vastahakoiset lukijat.

Selkokirjoja kirjoitetaan myös suoraan, alun perin selkokielelle. Sen sijaan selkomukautuksessa valmiista romaanista luodaan lyhyempi, siinä keskitytään alkuperäisteoksen juoneen ja tarinan loogisuuteen, käytetään tuttuja sanoja ja lyhennetään lauseita.

Selkomukauttajien konkari Pertti Rajala on mukauttanut muun muassa Kalevalan sekä Aleksis Kiven Seitsemän veljestä (yhdessä Helvi Ollikaisen kanssa).

Rajalan mukaan mukauttaja karsii sivurönsyjä ja jättää joitakin hahmoja pois. Yksityiskohdat pitää miettiä.

– Riittääkö, että on ‘kaunis tyttö’, vai onko se olennaista, että hänellä on ‘pitkät ruskeat hiukset’?

Tuija Takala tähdentää, että selkomukautetussa romaanissa myös tunnelman ja kokonaiskuvan tulee säilyä alkuperäisen kaltaisena.

Kirjailija: ”Rönsyt ovat usein koko teoksen idea”

Kyselykierros suomalaisille Finlandia-palkituille kirjailijoille paljastaa, että mukauttamiseen suhtaudutaan kaksijakoisesti.

Kirjailija Monika Fagerholm sanoo, että lukutaitoiseksi haluavalle on ehdottomasti saatava selkotarjontaa.

Samalla hänestä on päivänselvää, että kaikki kirjat eivät sovellu selkokielisiksi.

Fagerholmin vastikään Finlandia-palkittu teos Eristystila / Kapinoivia naisia (Teos 2025) on kehitystarina nuoresta ihmisestä, josta tulee kirjailija.

– Mutta jos kirjasta kerrotaan vain tuo tarina, niin vastaavia tarinoita tuhansia. Kirjoitan romaaneissani myös tarinaa, mutta koko juttu on siinä, miten se kerrotaan.

Monimutkaiset sanat eivät Fagerholmin mielestä ole itseisarvo, mutta jos sanoja menee helpottamaan, tietty taso katoaa. Kirjoituksen melodisuus ja rytmi syntyvät lauseiden pituuksista. Rönsyt ovat usein koko teoksen idea.

Fagerholm pohtii, että mitä jos kuvataideteoksesta tehtäisiin selkomukautus.

– Tuo näyttää talolta. Tehdään se talo vähän selkeämmäksi!

Kirjailija Mikko Rimmisen puolestaan sanoo, että hänen teoksensa Pussikaljaromaani (Teos 2004) voisi tiivistää sanoihin ”kolme miestä juo keskiolutta kesällä”.

Selkomukautusprosessissa siirretään alkutekstistä olennainen selkokirjaan.

– Tässä on rehellisyyden nimissä pakko esittää se kysymys, että jääkö siitä sitten kenellekään enää lukemista, pohtii Rimminen kirjastaan.

Kirjailija Jukka Viikilä suhtautuu epäillen kaunokirjallisen tekstin lyhentämiseen.

Jos Viikilä pystyisi sanomaan jonkin asian lyhyemmin, hän ei tekisi siitä romaania. Toimivassa kirjoituksessa kaikki ei saa olla yhtä merkityksellistä, vaan teksti tarvitsee väliainetta ja taipaleita.

– Se ei onnistu, jos menee huipulta huipulle koko ajan.

Mikäli kirjasta voi helposti tehdä vaikkapa elokuvan, silloin kirjailija on epäonnistunut käyttämään juuri kirjallisuudelle ominaisia keinoja, lisää Viikilä.

– Jos se on kaunokirjallisuutta, sitä ei voi toisin sanoen ilmaista, hän sanoo.

Suomessa kirjallisuuden muokkaaminen ei kuumenna tunteita

Tuija Takala oli aiemmin vakuuttunut, että runoihin ei voi koskea. Yhtenä sateisena kesänä hän kuitenkin uskaltautui mukauttamaan Eino Leinoa. Runot julkaistiin kirjassa Vanhat Runot, uudet lukijat (Avain 2020), jossa on rinnakkain runon alkuperäiset ja selkokieliset säkeet.

Takala ihmettelee, ettei muokkaamiseen reagoitu.

– Odotin, että vastaanotto olisi pöyristynyt, mutta selkokieli ei kiinnostanut eikä noussut mediaan.

Pertti Rajala muunsi Raamatun Selkoraamatuksi. Hän yllättyi kuinka vähän kritiikkiä tuli, vaikka kyse oli pyhän tekstin käsittelemisestä.

– Ainoastaan konservatiivikristillisistä piireistä tuli kommentteja pelastuskäsityksen ohuudesta ja siitä, että Kristuksen jumaluus oli liian vähäistä.

Selkomukauttaja Hanna Männikkölahdella on kokemusta yhteistyöstä elävien kirjailijoiden kanssa.

Hän on selkomukauttanut kirjailija Tommi Kinnusen romaanin Ei kertonut katuvansa (Avain 2022). Selkomukautukseen liitettiin kartta ja historiatiivistelmä.

Männikkölahti on mukauttanut myös kirjailija Miika Nousiaisen romaanin Juurihoito (Avain 2018). Alkuteoksessa kahdeksan henkilön nimi alkaa s-kirjaimella. Männikkölahti vaihtoi muutaman henkilön nimen Nousiaisen luvalla.

”Saahan sitä yrittää, mutta en ymmärrä ideaa”

Joiltakin kirjailijoilta ei tarvitse kysyä lupaa selkomukautukseen.

Suomen tekijänoikeuslain mukaan perikunta menettää tekijänoikeudet, kun kirjailijan kuolemasta on 70 vuotta. Kuka tahansa voi sen jälkeen korvauksetta julkaista, kääntää, dramatisoida tai muokata teosta.

Kirjailija Pentti Haanpään kuolemasta tuli viime syksynä tasan 70 vuotta. Kustantamo Oppian julkaisee tänä keväänä Pentti Haanpäältä kolme selkokirjaa. Kustantaja Tuomas Kilpi on tehnyt mukautukset.

Selkomukautusta ei olla tehty esimerkiksi sellaisesta suosikista kuin Väinö Linnan Tuntematon sotilas.

Väinö Linnan poika Petteri Linna kertoo Ylelle, että asiaa voidaan harkita. Perikunnalla ei ole mitään periaatteellista mukautusluvan antamista vastaan.

Antaisiko Monika Fagerholm luvan hänen romaaninsa selkomukautukseen?

– Saahan sitä yrittää, mutta en ymmärrä ideaa, miettii Fagerholm.

Hänen mielestään on olemassa parempia kirjoja siihen tarkoitukseen.

Kirjailija Mikko Rimminen puolestaan hihittää ajatukselle kirjojensa selkomukauttamisesta.

– Se olisi pirskatin kiehtovaa. Että mitä noista mun horinoista jäisi jälkeen.

Rimmisen itsensä mielestä tuloksena olisi hyppysellinen tuhkaa. Syy on hänen kirjoitustapansa, jossa metodina on ”paljon porua, vähän villoja”.

Rimminen kritisoi itseään siitä, ettei hän romaania kirjoittaessaan ajattele tekstin vastaanottajaa. Hän myöntää, että voisi tehdä hyvää kuvitella lukijaksi selkokielen tarvitsija.

Alastalon sali saa selkomukauttajat antautumaan

Selkokirja yrittää huomioida lukijan ymmärryksen. Yleiskielisessä kirjassa taiteellinen prosessi määrittää muotoa.

– On teoksia, joista sanoisin, että toivottavasti ainakaan minun ei tarvitse tehdä sitä, sanoo selkokirjailija Satu Leisko.

Sellainen on esimerkiksi modernismin merkkiteoksena pidetty tajunnanvirtatekniikkaa hyödyntävää Volter Kilven teos Alastalon salissa (Otava 1933).

– Siinä teoksessa muoto on oleellinen osa romaanin taidetta. Jos karsitaan se runsaus ja rönsyilevyys pois, se ei ole sama teos, sanoo Leisko.

Mukauttaja Tuija Takalan mukaan selkoistuksia ei voi tehdä visuaalisesti kokeilevista runoista, aforistisesta ajatuksenkulusta tai fragmentaarisista teksteistä joista ei löydä juonta. Myöskään Takala ei lähtisi mukauttamaan Volter Kilven Alastalon salia.

Hän kuitenkin myöntää, että hänellä on ollut haaveena selkomukauttaa Albatrossin tarina. Se on noin 100-sivuinen Alastalon salin tunnettu sisäkertomus.