”Syöksee, käskee, särkee, sortaa, multiin murtaa surma hirmukourillaan”.

Yllä oleva teksti voisi olla suomeksi laulavan brutaalin ja visvaisen death metal -yhtyeen kynästä, mutta kyseessä on 1600-luvulla kirjoitetun Etkö ole ihmisparka -virren kolmannen säkeistön alku.

Tällaisia tekstejä veisataan Helsingin Paavalinkirkossa Synkkien virsien ilta -tapahtumassa, jota on järjestetty nyt kaksi kertaa.

– Minusta on hyvä pysähtyä surun ja kärsimyksen äärelle. Erityisesti virret puhuttelevat meitä tässä kontekstissa, koska musiikilla on melkoinen voima. Voimaa on myös vanhoissa sanoissa ja siinä, mitä virret pystyvät meille aikain takaa viestimään, Paavalin seurakunnan kirkkoherra Kari Kanala kertoo.

Vihan päivä astui virteen

Tällä viikolla Paavalinkirkon huikean korkeassa kirkkosalissa veisattiin muun muassa virttä numero 158. Siinä kuvaillaan kauhistavaa vihan päivää: sydänjuuret väräjävät, ihmiskunta peljästyy ja kuolleet kutsutaan tuomiolle haudoistaan.

Klassisen musiikin historiassa vihan päivä eli latinaksi Dies irae on tuttu teema muun muassa Wolfgang Amadeus Mozartin ja Giuseppe Verdin sielunmessuista.

Virsi 158 eli Vihan päivä kauhistava! juontaa juurensa 1200-luvulle, ja sen suomenkielisen tekstin on laatinut 1600-luvulla pappi Hemminki Maskulainen. Hänen käsialaansa muuten on myös latinankielisen Piae Cantiones -laulukokoelman suomennos.

Synkkien virsien armottomat sanoitukset heijastelevat kulloistakin ajankuvaa: keskiajalla kirkkotaiteen teemoihin kuului kuolemantanssi, jossa karmaisevan viikatemiehen kanssa hyytäviä tanssiaskeleita ottavat kaikki aatelisista köyhälistöön.

1600-luku oli levotonta ja sotaisaa aikaa, kun taas 1800-luvun virsissä kuuluu kaikuja nälänhädästä ja katovuosista. Teksteistä loistaa siloittelemattomuus.

– Sieltä löytyy maailma, joka jollakin tavalla ehkä nykymuodossaan näkyisi herännäisyyden tai körttiläisyyden kautta: elämän todellisuus on ollut koko ajan läsnä, eikä se ole ollut ihmisen hallinnassa, Kari Kanala pohtii.

Tuomion nuoli särkee sydämen

Tällä viikolla synkät virret valitsi ja kuratoi Paavalin seurakunnan tammikuussa aloittanut tuore kanttori Jaakko Tyni.

– Näissä virsissä nousee esiin kaksijakoisuuden teema. Syyllisyyden tunteista, tuskasta ja vastoinkäymisistä kerrotaan todella kaunistelemattomasti. Toisaalta esiin nousee myös toivo sekä luottamus uskoon.

Tästä käy hyvänä esimerkkinä ranskalaista alkuperää oleva virsi 281 eli Lienenkö outo ainoa maan päällä, joka on sävelletty vuonna 1542. Siinä ”tuomion nuoli särkee sydämen” ja ”paisuu tuska karvas”.

– Tuntuu siltä, että virren kirjoittajalla on paljon enemmän vastoinkäymisiä kuin muilla: kun muut käyvät levolleen, kirjoittaja jää yksin itkuun ja murheeseen. Tästäkin virrestä käy selväksi, että maallinen elämä on täynnä murhetta ja kärsimystä, mutta kuoleman kautta taivaassa on iloista ja kaikki hyvin, Tyni toteaa.

Tynin mukaan synkimpiä virsitekstejä leimaavat poikkeuksetta kuolema, nälkä ja kurjuus.

– Kyseisinä aikakausina eloonjääminen ei ole ollut mikään itsestäänselvyys kulkutautien ja sotien takia. Tämä paistaa teksteistä selvästi läpi.

Kuoleman kourilta ei kukaan pääse karkuun

”Etkö ole ihmisparka, aivan arka, koska itket kaikki yöt”.

Näin liikahtaa käyntiin jo tämän jutun alussa mainittu virsi 612, Etkö ole ihmisparka, jonka klassikoksi muodostuneen sanoituksen takana on ensimmäisiin suomenkielisiin virsirunoilijoihin kuulunut Juhana Cajanus.

Hän kuoli vain 25-vuotiaana vuonna 1681 ja ilmeisesti sanoitti virren omaa kohtaloaan ajatellen. Cajanus alleviivaa, ettei surma säästä sen paremmin pientä ja voimatonta kuin vahvinta ja väkevintäkään.

Virsi 612 on ollut esillä myös kotimaisessa populaarikulttuurissa: Kauko Röyhkän ja Maritta Kuulan luotsaaman 500 kg lihaa -projektin debyyttialbumi on napannut siitä nimensä.

Äskettäin helsinkiläisessä Galleria Katariinassa taas avautui kuvataiteilija Jukka Suhosen Etkö ole ihmisparka -näyttely. Sanonnasta on tullut myös jonkinlainen lentävä lause.

Kari Kanalan mukaan virren ydinsanoma löytyy siitä, ettei kukaan pääse kuoleman kourilta karkuun – kuolema kohtaa meistä jokaisen.

– Tämä ajatus tekee meidät ehkä hiljaisiksi ja saa meidät vaikenemaan, ja tässä vaikenemisen maailmassa me sitten elämme ja kuolemme. Onneksi Jumalalla kuitenkin on se viimeinen sana.

Kanala onkin pohtinut, että synkkien virsien kautta meille avautuisi maailma, jossa kuolema on todellisuutta, mutta syntymä taas ihme. Tuolloin elämä jo itsessään olisi ihmeellistä.

– Surun ja kärsimyksen tunteet, joita me koemme tässä elämässä – ne ovat osa kokonaisuutta. Ja ehkä on niin, että meillä on vielä se toinen maa tai taivas eli ajatus siitä, että me olemme lopulta kahden maan kansalaisia.