”Anna ihmisen ymmärtää kiimainen tuska maan” – Maa on syntinen laulu on yksi Teeman toive-elokuvista
Timo K. Mukan herkästä balladiromaanista syntyi Rauni Mollbergin ohjauksessa suomalaisen elokuvanaturalismin kantateos.
Elokuvaohjaaja Rauni Mollberg (1929-2007) oli kiistelty ja kiitelty taiteilijapersoona, joka vaikutti niin elokuvan, teatterin kuin television saralla. Mollberg kohosi taiteellisen ja kaupallisen suurmenestyksen kautta aina ensimmäiseksi elokuvataiteen akateemikoksi, mutta ihaillun ja vihatun ohjaajan ura noudatti lopulta nopean nousun ja hitaan tuhon kaavaa. Hän oli aikansa kuuluisin suomalainen elokuvaohjaaja, jonka luonteen pimeästä puolesta ei uskallettu hänen elinaikanaan julkisesti puhua.
Mollberg rakasti tavallisia, elämää nähneitä ihmisiä ryppyineen ja aknearpineen. Naamasta sai näkyä, mitä kurkkuun oli kaadettu. Hänen ohjaustöidensä estetiikka rakentui usein ruman ja rujon, kuluneen ja kärsivän, naturalistisen ja inhorealistisen välimaastoon. Mollberg sai ihmiskasvoihin intensiivisen latauksen tutkiessaan elämän repiviä alkuvoimia.
Ohjaajan uljaimmat työt löytyvät 1960- ja 80-luvuilta, jolloin syntyivät mm. valkokangaselokuvat Maa on syntinen laulu (1973) ja Tuntematon sotilas (1985) sekä paljon muistellut Yleisradion televisiotyöt Lapsuuteni (1967), Tehtaan varjossa (1969), Sotaerakko (1972) ja Siunattu hulluus (1975).
Kuudella teatterielokuvallaan Mollberg sai lähes 1,8 miljoonaa katsojaa ja huomattavaa kansainvälistä huomiota. Elokuvatutkija Antti Alanen on todennut, että ”fotokemiallisen lihallinen olemus korostui näiden elokuvien unohtumattomassa kuvauksessa”. Mollbergin parhaimpien valkokangastöiden elokuvaajina toimivat alansa valiot: Kari Sohlberg, Markku Lehmuskallio, Esa Vuorinen ja Kjell Lagerroos.
Molleksi kutsutun auteurin jälkimaine on alkanut varjostaa elokuvantekijän suuruuden päiviä. Ohjaajan kuoleman jälkeen esiin nostettu sikamainen ja törkeä käytös, vallan räikeä väärinkäyttö ja ohjausmetodien arvaamattomuus on tehnyt kiistanalaisesta tekijästä vaikean palan purtavaksi. Kulttuuritoimittaja Jouni Heinonen on huomioinut, että ristiriitaisuus on läsnä myös elokuvien sisällä: ”Limittäin taittuu upean maalauksellisia kuvia ja räikeän rumaa inhorealismia. Askeettisissa maisemissa käsitellään rikkinäisten ihmisten sielunmaisemia.”
Vaatimattomista työläisoloista kohti taiteilijuutta
Rauni Mollberg syntyi vuonna 1929 Hämeenlinnassa. Hän oli kotoisin vaatimattomista työläisoloista: isä Matti oli vossikkakuski ja vuokra-autoilija, joka hoiti puolisonsa kanssa ajoittain myös talonmiehen ja kaupungin puhtaanapidon tehtäviä. Mollbergin isä oli työnarkomaani ja tuurijuoppo. Isä-Matin ryyppyputket tarkoittivat pahimmillaan sitä, että hän makasi keittiön lattialla allensa laskeneena ja vaimonsa passattavana. Nuori Rauni alkoi tuntea katkeruutta isäänsä kohtaan ja kadehti parempiosaisia lapsia, joiden ei tarvinnut osallistua perheen elatukseen.
Kouluaikana Mollberg teki sekalaisia töitä, toimien mm. hämeenlinnalaisen Satulinna-elokuvateatterin paikannäyttäjänä. Satulinnan pimeässä salissa teinipojassa syttyi kaukainen unelma: hänkin halusi tehdä jonain päivänä elokuvia. Erityisesti tulevan ohjaajan mieleen jäivät William Dieterlen Notre Damen kellonsoittaja (The Hunchback of Notre Dame, 1939) ja Risto Orkon Jääkärin morsian (1938).
Haaveet taiteellisesta ammatista saivat vastakaikua, kun Mollberg pääsi vuonna 1947 Suomen teatterikouluun ja muutti Helsinkiin. Teatterikoulun rehtorina toimi tuolloin ankara ja itsevaltainen Wilho Ilmari. Mollbergin oppi näyttelijäntyöstä syntyi samalla legendaarisella vuosikurssilla mm. Mikko Niskasen, Jussi Jurkan, Veikko Sinisalon ja Leo Jokelan kanssa.
Ura näyttelijästä ohjaajaksi eteni Joensuun ja Kuopion teattereiden kautta Yleisradioon, jossa Mollbergista tuli vuonna 1963 Televisioteatterin ohjaaja. Ensimmäisenä työnään Ylelle Mollberg ohjasi minisarjan Meidän herramme muurahaisia (1964), joka perustui Aapelina tunnetun Simo Puupposen novelleihin, joissa liikuttiin 1920-lukulaisen pikkukaupungin puutalokortteleissa. Aapeli oli Mollbergille ”gogolilainen kirjailija”, jonka ihmiskuvauksen yllä ”kuolleet sielut liihottavat”. 1970-luvun lopulla Molle palasi samoihin hahmoihin elokuvassa Aika hyvä ihmiseksi (1977), osittain vieläpä samojen Televisioteatterin näyttelijöiden kanssa.
Televisioteatterista kohti valkokangasdebyyttiä
Mollbergin visuaalisen tyylin ja kerrontatavan kehityksen kannalta keskeisiä ohjaustöitä olivat Toivo Pekkasen Lapsuuteni ja Tehtaan varjossa -romaaneihin pohjautuvat televisiosarjat vuosilta 1967 ja 1969. Työ Yleisradion televisioteatterissa päättyi kuitenkin vasemmistoradikalismin aaltoon, jonka seurauksena Mollberg savustettiin ulos. Uusi asemapaikka löytyi Tampereelta, Yleisradion TV2:n teatteriosaston ohjaajana, jossa hän vaikutti aina vuoteen 1986.
Mollberg oli katsotun ja palkitun televisiotuotantonsa kautta tunnettu tekijä jo ennen astumistaan kohti valkokangaselokuvia. 44-vuotiaan ohjaajan elokuvateatteridebyytti Maa on syntinen laulu oli kuitenkin sensaatiomainen läpimurto, josta tuli valtaisa kaupallinen ja taiteellinen menestys. Elokuvaa kävi katsomassa alle 16-vuotiailta kielletyn ikärajan puitteissa yli 700 000 katsojaa, noin neljännes silloisesta väestöstä, ja kahden ensimmäisen televisioesityskerran yhteenlaskettu katsojaluku huitelee liki 2,5 miljoonassa katsojassa. Suuri yleisö tarttui hanakasti elokuvaan nähdäkseen kohuttua alastomuutta ja ”arktisen” seksin kuvausta.
Elokuvan pohjalla ollut samanniminen kirja oli Timo K. Mukan vain 19-vuotiaana vuonna 1964 julkaisema runollinen ja herkkä romaani lappilaiskylän elämästä ja köyhän Mäkelän perheen Martta-tyttären seksuaalisesta heräämisestä. Mukan pitkäaikaisimpia haaveita oli ollut tehdä elokuva, ja hän olikin myynyt jo tuoreeltaan esikoisromaaninsa elokuvaoikeudet elokuvaohjaaja Maunu Kurkvaaralle. Elokuva ei kuitenkaan toteutunut.
Rauni Mollbergille Mukan romaani edusti kaikkea sitä, mitä hän oli etsinytkin: puhuttu, paljon parjattu ja voimakkaita reaktioita herättävä teos, jossa oli hänelle itselleen rakasta väkevää kuvausta tavallisesta kansasta. Mollen elokuvasovituksesta tuli rehevä ja raadollinen, enemmän irvokas kuin arvokas, suomalaisen elokuvanaturalismin kantateos. Sen ihmiset ovat osa luontoa: sen verenkäyntiä, maaperää ja henkimaailmaa. Syntisessä laulussa puhuttelee sen kaunistelemattomuus, himo ja haavoittuvaisuus. Elämän hauraus on vahvasti läsnä. Jopa insestin uhka leijuu ilmassa.
Jos Sergei Eisenstein dramatisoi kuin matematiikan maisteri ja Federico Fellini kuin kukkakauppias, niin Molle dramatisoi kuten teurastaja.
Lavastaja Ensio Suominen
Mukka ei itse ehtinyt nähdä elokuvaa valmiina – hän kuoli seitsemän kuukautta ennen ensi-iltaa, vain 28-vuotiaana. Kuvauspaikkavierailulla hän ei halunnut olla Mollbergin kanssa pitkiä aikoja samassa tilassa. He olivat persoonina kuin kaksi ääripäätä, mutta jakoivat kuitenkin elokuvan kannalta tärkeitä asioita. He tiesivät, että elokuva tuli kuvata Lapissa, eikä studiossa. Mukka painotti, että elokuvan tulisi alleviivata kirjan rytmiä, ei runojen ja sanojen kautta, vaan visuaaliselta tasolta.
”Eivät näyttelisi tunteita, vaan eläisivät ne”
Syntistä laulua tehdessä Mollen vaatimus autenttisuudesta kohosi riskirajoille ja pahimmillaan räikeästi sen yli. Elokuvaa kuvattiin tiettömien taipaleiden takana Kittilässä, sähköttömissä autiokylissä, äärimmäisen hankalissa luonnonolosuhteissa. Mollberg kiersi ympäri Lappia etsimässä mahdollisia näyttelijöitä jututtaen tuntemattomia maalaistaloissa, kirkonkylien baareissa ja linja-autoasemilla. Hän etsi henkilöitä, jotka eivät näyttelisi tunteita, vaan eläisivät ne.
Elokuva roolitettiin amatööreillä tai nuorilla ensikertalaisilla. Päärooliin Martaksi tuli ylioppilaaksi valmistuttuaan vuoden näyttelijäkurssin suorittanut 19-vuotias Maritta Viitamäki, jonka Mollberg kohtasi Mikkelin satamassa. Jussi-palkinnon arvoisesti näytteli jo Sotaerakko-televisioelokuvassa mukana ollut Aimo Saukko, luonnonlahjakkuus, joka ei Mollen mukaan itsekään tiennyt mitä teki, tuli vain.
Mollberg paineisti näyttelijät osin häikäilemättömin keinoin äärimmäisiin tunnetiloihin ja eläimiin kohdistettiin aitoa väkivaltaa. Ohjausmetodien uhriksi joutuivat paloiteltu vasikka, kaksi puukolla sydämeen iskettyä poroa, kalikalla päähän lyöty jänis ja potkittu koira. Trikkikuvia ei käytetty eikä mitään jätetty viitteellisiksi. Mollberg rääkkäsi myös itseään käymällä kuvattavien kohtausten tunnetilat läpi henkisesti ja fyysisesti heittäytyen. Rasittavat kuvaukset kestivät yli 100 päivää. Kaiken julmuuden keskellä Molle saattoi olla, kuten Maa on syntisen laulun apulaisohjaajana ja käsikirjoittajana (yhdessä Mollbergin ja Panu Rajalan kanssa) toiminut Pirjo Honkasalo on observoinut, hienoviritteisyydessään ensiluokkainen henkilöohjaaja.
Elokuvan kuvannut Kari Sohlberg on muistellut, että ”Mollessa oli kaksi puolta, kuin yö ja päivä. Hyvä puoli oli todella miellyttävä ja mukava ja toinen puoli oli semmoinen, että en hirveästi pystynyt arvostamaan niitä ominaisuuksia.” Sohlbergin kuvaus tavoitti sen tekstuurissaan rikkaan ja elämän rosoisuutta korostavan visuaalisen tason, josta Mukka haaveili. Filmille ikuistettiin pohjoisen auringonnousut ja -laskut, värikylläinen ruska ja talven hankikantoinen heleys.
”Elokuvan, jota olemme – vaikka ehkä tietämättämme odottaneet jo vuosikausia”
Aikalaisarvioissa Maa on syntinen laulu otettiin vastaan voittopuolisesti kehuen: Helsingin Sanomien Paula Talaskivi kirjoitti sen olevan ”elokuvan, jota olemme – vaikka ehkä tietämättämme odottaneet jo vuosikausia”. Aamulehden Erkka Lehtola jatkoi, että ”elokuvaa on tehty kuin veitsenterällä, uhkarohkeasti, ja tuloksena on voimakkaasti vaikuttava teos, joka kyllä liikahduttaa jokaisen katsojan tunnemaailmaa.”
1970-luvun suomalaiseksi elokuvaksi Maa on syntinen laulu onnistui saavuttamaan myös kansainvälisen yleisön poikkeuksellisella tavalla maailman merkittävimmillä elokuvafestivaaleilla. Le Monden kriitikko Jacques Siclier kirjoitti ”elokuvan voiman olevan siinä, että se saa meidät kokemaan kirpeällä runollisuudellaan luonnon kiertokulusta riippuvaisen olemassaolon vaikeudet ja outouden. Mollberg ei tuomitse ainuttakaan ylivoimaisten olosuhteiden riepottelemista henkilöistään.”
Locarnon elokuvafestivaaleilla 1974 elokuva palkittiin parhaan esikoiselokuvan erikoispalkinnolla ja International Film Guide nimesi sen vuonna 1975 maailman kolmanneksi parhaaksi elokuvaksi vuodelta 1973. Kaiken keskellä tuotantoyhtiö maksoi Suomen elokuvasäätiöltä saamansa 110 000 markan tuotantolainan takaisin, ensimmäisen tapauksena laatuaan. Elokuva sai myös 150 000 markan laatutukipalkinnon, Kari Sohlberg ja Aimo Saukko elokuvataiteilijapalkinnot ja Mollberg, Sohlberg sekä Saukko kukin Jussi-patsaan.
Syntisen laulun menestys toi vaurautta Mollbergin elämään ja elokuvan kansainvälinen menestys saattoi ohjaaja-tuottajan elokuvan kulttuuriviennin äärelle viinan kyllästämällä 1970-luvulla. Kielitaidottoman suomalaisjoukon pöllähtäessä Cannesin, Berliinin tai Locarnon elokuvajuhlille, tarvittiin apua kosmopoliitin Jörn Donnerin vetovoimasta. Kulttuurin moniottelija Donnerin ja rivosuisen Mollbergin egot joutuivat elokuvasta toiseen törmäyskurssille.
Säröääniä Syntisen laulun taiteellisesta onnistumisesta alkoi syntyä kuitenkin jo 1990-luvulla. Vuoden 1993 televisioesityksen aikaan Aamulehden Pekka Eronen asetti uuden perspektiivin: ”’Voimaa’ Mollbergin elokuvassa on, mutta niin on paalujuntassakin. Aika on ajanut ohi ja shokkiarvot karisseet. Kahden vuosikymmenen takainen kohuleffa näyttää tänään harmillisen umpimieliseltä.”
Tunnereaktioita hinnalla millä hyvänsä
Luonteenomaista 1960- ja 80-lukujen väliselle kotimaiselle elokuvalle oli, että tarpeettoman moni ohjaaja joutui ryhtymään myös elokuviensa tuottajaksi, tuotantoyhtiön päävastuulliseksi, jotta pystyivät viedä päätökseen suunnittelemansa elokuvan. Perustettiin vaihtelevalla menestyksellä tuotantoyhtiöitä, jotka sitten jäivät taloudelliseksi huolenaiheeksi ja riipaksi myös silloin, kun mitään tuotantoa ei ollut ja olisi pitänyt keskittyä tulevien tuotantojen taiteelliseen suunnitteluun. Tämä kohtalo vaivasi kaikkia uuden aallon tekijöitä ja toi lieveilmiönä mukanaan myös hallitsematonta vallankäyttöä.
Pelottavan ailahtelevaisen Mollbergin ohjausmetodit olivat säälimättömiä niin eläimiä kuin ihmisiä kohtaan. Ohjaajan tytär, kirjailija ja teatteriohjaaja Eira Mollberg on analysoinut, että Mollen käytöksessä oli pahimmillaan suoraa pahuutta ja hän omi julmat menetelmänsä omalta isältään. Auteur julisti omaksi maailmankatsomuksekseen maailman turmelevan vaikutuksen: ”Aina kun on jotakin hyvää ja kaunista, se myrkytetään pian pois. Ihminen sen tekee, tavalla tai toisella. Sekä itselleen, luonnolle että kanssaihmisille.”
Tyrannimaiseen käytökseen sekä taiteessa että siviilielämässä vaikutti myös Mollbergin teatterikouluaikainen rehtori Wilho Ilmari, joka yritti herättää näyttelijöissä tunnereaktioita liki hinnalla millä hyvänsä. Ilmarin opin Molle imi itseensä: tietyt ihmiset oli suututettava, jotta nämä sai aktivoitua. ”Kaiken mitä olen myöhemmin tehnyt, olen rakentanut sille perustalle, jonka häneltä sain”, Molle tunnusti vuosikymmenten päästä.
Tehtaan varjossa -romaanin viimeisen lauseen Molle otti elämän viisaudekseen: ”ottaa osaa sen iloon ja suruun ja kasvaa suuremmaksi kuin hänen isänsä oli ja nähdä pitemmälle kuin hänen isänsä näki.” Ajatus muodosti lähtökohdan Mollen tekemisille ja antoi sanoman, jota hän tahtoi julistaa tai hienovaraisesti ujuttaa tarinoihin. Ihmisen oli päästävä pois lähtökuopistaan ja yllettävä korkeammalle.
”Ihmistä ei pidä uhrata taiteen alttarille”
Mollen julkisuuskuva oli ristiriitainen jo hänen eläessään. Omissa oloissaan ja kuvauksissa ohjaaja puhui rehvakkaasti ja rivosti hämäläismurteella, mutta haastatteluissa ja silmäätekevien kulttuuripiirien keskellä Mollberg lausui kirjakielellä runoja ja osasi käyttäytyä fiksusti. Ohjaajan sanallisen räyhäämisen uhriksi filmauksissa usein jäänyt järjestäjä Raimo Mikkola on muistellut Mollen kohdelleen häntä sydämellisesti kuvausten ulkopuolella. Mollbergista vavahduttavan Dinosaurus-dokumenttielokuvan (2021) tehneen ohjaaja Veikko Aaltosen mukaan Mollberg peitti ihmisarkuuttaan ja herkkyyttään härskeillä jutuilla. Mollen elokuvissa apulaisohjaajana ja käsikirjoittajana toimineen Aaltosen oppi ”Mollewoodin” vuosilta omalle taiteelliselle uralleen oli, että ”ihmistä ei pidä uhrata taiteen alttarille”.
Hänen elokuvansa ovat kuin höyläämätöntä lautaa mistä jää tikkuja käteen, mutta ne tuntuvat humaaneilta ja ihmiskeskeisiltä, mutta kaikki se tekemisen tapa, on kaikkea muuta kuin humaania.
Juho Kuosmanen
Rauni Mollberg kuoli kotonaan Loimaalla 11. lokakuuta 2007 78-vuotiaana sairastettuaan neljä vuotta syöpää. Kuolinuutista seurasivat muistokirjoitukset. Helsingin Sanomien pitkäaikainen elokuvakriitikko Helena Ylänen luonnehti Mollbergia ”suomalaisen elokuvan Gabriel Garcia Márqueziksi, naturalistiseksi fantastikoksi, jolle kiihkeimmissä teoksissaan mikään ei ollut tyylillisesti liikaa”. Dokumentaristi Marjaana Mykkänen totesi ”Mollen koko elämäntyön olevan hänen suomalaisuutensa ja miehuutensa todistusta. Hän halusi jättää jäljen, joka tulee hirveän syvältä, ikimetsistä.”
Kirjoittaja on Suomen elokuvasäätiön kulttuuriviennin suunnittelija ja suomalaisen elokuvan historian asiantuntija.
Maa on syntinen laulu esitetään Teeman 100 kotimaisen toive-elokuvan sarjassa ti 3.3.2026 ja to 5.3.2026. Areenassa elokuva on katsottavana 3.3.–2.9.2026.
Lähteitä:
Alanen, Antti: Elokuvantekijät. Helsinki: Otava 2012.
Dinosaurus. Ohjaus Veikko Aaltonen. Tuottajat Misha Jaari & Mark Lwoff. Tuotantoyhtiö Oy Bufo Ab 2021.
Jutila, Niko: Molle – Rauni Mollbergin elämä ja elokuvat. Helsinki: WSOY 2023.
Elonet: Maa on syntinen laulu.
Kulttuurimedia: Maa on syntinen laulu (1973) – naturalismin ja dokumentaarisen realismin monumentti.
Molle – ohjaajamuotokuva akateemikko Rauni Mollbergista. Ohjaus Untamo Eerola. Tuotantoyhtiö Yleisradio / TV2 1991.
Silveri, Sini: Miltä männystä tuntuu olla mänty – Timo K. Mukan elämä. Helsinki: Gummerus 2024.
Maa on syntinen laulu (1973) – Naturalismin ja dokumentaarisen realismin monumentti.
Artikkelia muokattu 10.3.2026: korjattu kaksi kirjoitusvirhettä.