Jenny Lehtinen: Mitäs me lahjattomiksi tuomitut

Olen kova liikuttumaan. Harvoin kuitenkaan liikutun yhtä voimakkaasti kuin viime viikolla tehdessäni puhelinhaastattelua yhdestä Suomen menestyneimmistä liikemiehistä, Toivo Sukarista.

Sukari on mies, joka tunnetaan Maskun ja Ideaparkin luojana - sekä jokusen vuoden takaisista poreamme- ja puukotusuutisoinneista. Hänen tarinansa on kuitenkin myös paljon muuta.

Topin tarina kuvaa, mitä koulumaailma pahimmillaan voi ihmiselle tehdä. Pieni Topi-poika ei pärjännyt koulussa alkuunkaan ja sai sen takia opettajan vihat niskoilleen. Eivätkä kanssaoppilaatkaan sanojaan tai tekojaan säästelleet opettaessaan Topille tämän paikkaa maailmassa.

Opettaja kertoi pienelle pojalle, ettei tästä koskaan tulisi mitään.

Jo ensimmäisten luokkien opettaja kertoi pienelle pojalle, ettei tästä koskaan tulisi mitään, koska lukeminen ja laskeminen takkusivat. Kansakoulussa opettaja suostutteli Topin vaihtamaan liikemieslinjan metallilinjaan, koska akateeminen menestys oli niin heikkoa. Topi vaihtoi. Ja kun tuli aika yrittää ammattiopintoihin, ei Topi päässyt sisään edes alimman mahdollisen tason kaupalliseen koulutukseen – hän kun oli siihen aivan liian lahjaton.

10 vuotta kauppakoulun hylkytuomion jälkeen kyseisen koulun rehtori oli Sukarin palveluksessa kirjanpitäjänä. Vastoin kaikkea siihen asti päähänsä taottua Topilla nimittäin oli lahjoja. Ei kuitenkaan niitä perinteisiä akateemisia, vaan uskomattoman vahva tunneäly. Sen avulla hän näkee ihmisten vahvuudet ja sijoittaa heidät juuri oikeisiin tehtäviin, jotta bisnes sujuu mahdollisimman mallikkaasti.

Onneksi tuo on mennyttä, 60-luvun koulumaailmaa.

Moni huokaisee nyt helpotuksesta: onneksi tuo on mennyttä, 60-luvun koulumaailmaa. Totta onkin, että asiat ovat - ainakin toivottavasti - tulleet pitkin harppauksin eteenpäin. Meitä, jotka kannamme koko ajan mukanamme peruskoulun opettajien meille antamaa leimaa, on kuitenkin edelleen paljon.

Minä en ole koskaan osannut olla hiljaa ja rauhallisesti. Olen puhunut, olen ollut levoton ja seissyt välillä pulpetilla laulamassa. En ole ollut ilkeä enkä aggressiivinen, mutta en ole pystynyt keskittymään ja olemaan hiljaa. ”Käytösnumero ropisee” oli varmasti yleisin lause, jonka kuulin opettajani suusta. Kun kehtasin jossain kohtaa todeta sen olevan jo kovin vahvasti negatiivisen puolella, totesi opettaja laskevansa kaikkia muitakin numeroita, riippumatta siitä, olinko kyseisissä aineissa hyvä. Tämä tapahtui 80-90-luvun taitteessa.

Minä en ole koskaan osannut olla hiljaa ja rauhallisesti.

Enkä minä ole yksin. Ystävälleni Pepille opettajat kertoivat yhdeksännen luokan lopulla jutelleensa keskenään siitä, miten Peppi on juuri sellainen henkilö, josta ei tule elämässä yhtään mitään. Aiemmin koulussa hyvin menestynyt Peppi oli alkanut lintsata paljon koulusta. Mutta sitä opettajat eivät tienneet, että Pepin käytöksen taustalla oli rankkaa koulukiusaamista, ja oireilua muutenkin vaikeasta menneisyydestä. Pepin kohdalla kolkuteltiin jo 2000-lukua.

Eikä siitä nyt niin kauaa ole, kun olin ohjaamassa kuudesluokkalaisille koulunäytelmää kevätjuhlaan. Oppilasjoukosta erottui ihana, eläväinen poika, joka sai kaikki nauramaan imitaatioillaan ja hassutteluillaan. Ja koska hän kovin halusi, annoimme hänelle pääroolin näytelmässä. Kun pojan opettaja kuuli roolijaostamme, hän totesi koko luokan edessä:

– Mikko* on niin levoton, ei Mikko pysty tuollaista vastuuta kantamaan.

Ja niin opettaja antoi Mikolle luvatun roolin toiselle oppilaalle. En unohda ikinä, miltä tuo 12-vuotias poika näytti, kun tämä tapahtui.

Me emme ole täyttäneet koulumaailman normeja.

Yhteistä Topin, minun, Pepin ja Mikon tarinoille on se, että me emme ole täyttäneet koulumaailman normeja. Pahinta näissä tarinoissa on se, että yhden tai useamman ei-toivotun ominaisuuden takia meidän selkeä lahjakkuutemme jollain toisella osa-alueella on mitätöity täysin.

Topi tuntee edelleen huonommuutta ja heikkoa itsetuntoa matkaillessaan ulkomailla, koska englannin kieli ei taitu lainkaan.

Peppi päättää joka aamu näyttää maailmalle kuinka täällä oikein pärjätään.

Mikon tilanteesta en tiedä, sillä tiemme erosivat tuon joulunäytelmän jälkeen.

Minä muistan radio- ja tv-ilmaisun opettajani viestin siitä, kuinka surkea ammatillinen otteeni tällä alalla on, koska en tahtonut erikoistua urheiluun tai politiikkaan. Ajattelin silloin ja ajattelen edelleen, että oman elämäni avaamisella ja jakamisella voin parhaiten käyttää lahjojani hyväksi.

*Mikon nimi on muutettu.
Toivo Sukarin koko tarina sekä puhetta lahjakkuudesta ja lahjattomuudesta lisää Marja Hintikka Livessä tiistaina 10.11. klo 16 Yle Puheella.