Heikki Soini: Keskenmeno oli elämäni nöyryyttävin kokemus

Muistan sen kuin eilisen. Olin normaaliin tapaani lähtenyt myöhässä kotoa liikkeelle ja juoksin hiki päässä kohti tutkimushuonetta. Olimme menossa vaimoni kanssa ensimmäiseen ultraäänitutkimukseemme, joka oli ajoitettu raskauden oletetulle 12. viikolle. Olin kaikesta ihan pihalla ja jännitin tulevaa.

Kätilö tutki ruutua aikansa ja poistui sitten huoneesta. Hetken päästä hän tuli takaisin lääkärin kanssa. Lääkäri jatkoi koneen ääressä puuhastelua. Hetken touhuttuaan lääkäri sanoi: ”Ei mitään.”

Kätilö jatkoi samaan hengenvetoon kepeästi, kuin hyvää joulua toivottaen, "eihän täällä mitään ole, mutta senhän te varmaan jo arvasitte" - ja kääntyi meidän puoleemme. Olin niin hämilläni, että en vielä tajunnut mitä oli tapahtunut. Jostain sumun takaa kuulin lääkärin arvioivan, että alkion kehitys olisi loppunut jo ensimmäisinä päivinä, koska vaimoni mahakaan ei ollut kasvanut. Kätilö jatkoi vielä, että kun oli ollut sitä verenvuotoakin alkuraskauden aikana, niin kyllä tämä on ihan selvä tapaus. Tämän päälle kätilö vielä kysyi, teimmekö edes ikinä raskaustestiä.

Vaimoni itki lohduttomasti vieressäni ja minä rupesin vähitellen ymmärtämään, mitä oli tapahtunut. Tällä tavalla minua ei ollut koskaan aiemmin nöyryytetty.

Seuraavat tapahtumat tuntuvat olevan muistissani kuin jonkun muun kokemuksia, jotka olen vain kuullut kerrottavan. Suuttumuksen sumentamana kuuntelin, kuinka lääkäri ohjeisti, miten vaimoni kannattaisi varmuuden vuoksi ottaa pari pilleriä. Edessä olisi kuulemma kova mahakipu ja sen jälkeen voimakasta verenvuotoa. Veren mukana saattaisi kuulemma tulla ulos limakalvoja. Sitä ei kuulemma missään nimessä tarvitsisi pelätä, että ulos tulisi mitään sikiötä.

Meille raskauden keskeytyminen oli elämämme suurin ja merkittävin tapahtuma.

Kuollut lapsemme tuli sitten ulos frisbeegolfradan ulkohuussissa. Sinne se hautautui muiden ihmisten paskaan. Onneksi koppi oli niin pimeä, ettei vaimoni pystynyt tarkemmin tarkastelemaan limaisen ja verisen klöntin piirteitä. Taas itkettiin. Tai siis vaimoni itki ja minä jatkoin heittämistä. Tajusin kyllä mitä tapahtui, vaikka vaimoni ei tilanteen sattuessa mitään ääneen sanonutkaan. Emme olleet kaksistaan liikkeellä ja seurueemme oli sellainen, että tunteet oli nyt vaan padottava.

Kun myöhemmin pääsimme vaimoni kanssa käsittelemään kaiken tapahtuneen ja molemmat purkamaan tunteitamme, päätimme tehdä sairaalaan valituksen asioiden kulusta.

Meille raskauden keskeytyminen oli elämämme suurin ja merkittävin tapahtuma, mutta työtään tekeville ammattilaisille olimme tietysti vain yksi asiakas ennen kahvitaukoa. Kun kokee olevansa vain osa liukuhihnaa ja rutiinia ja saa vielä osakseen suoraa halveksuntaa ja väärän diagnoosin, toivoo, ettei muiden tarvitsisi kokea vastaavaa. Ajattelimme, että valituksemme voisi saada ammattilaiset taas hetkeksi muistamaan, että meille, heidän työnsä toiselle osapuolelle, kyseessä ei ole vain pilleriresepti ja vähän mahakipua.

Sairaalasta saamassamme vastauksessa kätilö pahoitteli omaa käyttäytymistään ja tapahtumien kulkua. Lääkäri oli edelleen mielestään oikeassa eikä anteeksi pyydellyt.