Sotaa pakoon 5-vuotiaana
Oululainen Elsa Kirveskari on kahdeksanlapsisen perheen esikoinen. Elämän ankaruus tuli hänelle tutuksi sodan varjossa. Omat kouluhaaveet kariutuivat, mutta nuorempia sisaruksiaan Elsa auttoi opin tielle.
Elsa, 75 v.
Vahvin lapsuusmuisto: Evakkomatka 5-vuotiaana. Matkalla silta räjähti mummon, Elsan ja 2-vuotiaan pikkusiskon takana. ”Sen jälkeen en olekaan pelännyt mitään”.
Salainen haave: Mennä oppikouluun ja sen jälkeen lukemaan historiaa. Keuhkokuume vei kuitenkin näkökyvyn niin huonoksi, että haave piti haudata.
Toisen maailmansodan loppupuolella lapset ja vanhukset evakuoitiin Lapin sodan jaloista. Elsa ja pikkusisar lähetettiin ensin Oulusta mummolaan Pudasjärvelle.
Kollajan kylässä kävi vain yksi saksalaispartio, jossa oli vanhempia miehiä. He vakuuttivat, että heitä ei tarvitse lähteä pakoon, mutta he eivät voi tietää, mitä seuraavat partiot tekevät.
-He käyttäytyivät hyvin. Antoivat lapsille karamelleja; minä sain heiltä myös elämäni ensimmäisen appelsiinin. 2-vuotias sisareni oli hyvin vilkas ja yksi sotilas otti hänet syliinsä. Sotilas alkoi itkeä kertoessaan, että hänellä on samanikäinen tytär eikä hän tiedä elääkö lapsi vai onko kuollut.
Elsa joutui mummonsa ja 2-vuotiaan sisarensa kanssa evakkoon satojen kilometrien päähän Orimattilaan. Samaan maalaistaloon majoitettiin paljon evakkoja Kollajan kylästä.
-Se oli pikkulapsesta ihan hirveää. Maalaistalossa oli kauhea tungos ja olo oli turvaton.
-Muistan vieläkin, kun isä haki meidät pois. Taloon johti koivukuja ja sitä pitkin käveli pitkä mies. Joku huusi, että se on varmaan hänen lankonsa. Mutta se olikin meidän isämme. Se oli sanoinkuvaamattoman ihanaa.
Elsan isä vei mummon ja lapset pois omin luvin. Pudasjärvellä ei vielä oltu raivattu kaikkia miinoja.
-Isä kuitenkin sanoi sotapoliisille, että hän ei lähde takaisin rintamalle ennen kuin saa vietyä meidät kotiin. Niin me pääsimme matkaan. Minut valtasi suunnaton turvallisuudentunne.
Sota-aikana oli puutetta kaikesta, mutta maalla mummolassa oli sentään ruokaa: perunoita, kalaa, leipää ja marjoja. Elsa oli jo pikku tyttönä mummon mukana marjametsällä. Mummo oli paarmuska eli lapsenpäästäjä.
-Kirkonkylään oli matkaa 40 kilometriä eikä sieltä kaikilla pakkasilla lähdetty kätilön luokse synnyttämään. Paarmuskalle annettiin yleensä ruokaa palkaksi ja sekin auttoi meitä.
”Ei valmiiksi paistettu lintu lennä suuhun”
Sodan jälkeen Elsa palasi kotiin Ouluun. Isä oli tullut rintamalta, kaikesta oli puutetta ja elämä piti aloittaa alusta. Perhe alkoi rakentaa taloa ja isä osti kuorma-auton – molemmat velaksi. Lapsia syntyi joka vuosi.
-Isän mielestä talossa piti aina olla pikkuvauva.
Elsa olisi halunnut oppikouluun, mutta keuhkokuumeen seurauksena hänen näkökykynsä oli alentunut 50 prosenttia. Opettaja käski hankkia käytännön ammatin. Elsa meni ravintola-alalle ja teki raskasta työtä yli 30 vuotta.
Palkallaan hän auttoi nuorempia sisaruksiaan.
-Tiesin, miten kovaa on tehdä työtä käsillään. Halusin, että edes heillä on mahdollisuus käydä koulua. Siihen aikaan oppikoulussa muun muassa kirjat maksoivat eikä niihin olisi muuten ollut varaa.
-Suvun nuoriakin olen aina patistanut kouluun ja onneksi heille on periytynyt se, että maailmassa on ponnisteltava menestyksen eteen. ”Ei valmiiksi paistettu lintu lennä suuhun.”
Kauniit joulumuistot
-Kadehdin niitä, jotka ovat saaneet käydä koulua. Itselläni leipä on ollut kovassa. Olen joskus ollut katkerakin, mutta kateus ja katkeruus ovat haihtuneet.
-Nykyään muistan kaikkia hyviä asioita, juuri mietin miten ihania jouluja me vietimme uudessa omakotitalossa. Pöydän ympärillä oli 25 ihmistä ja äiti oli hyvä kokkaamaan. Miten me nautimme yhteisistä jouluaterioista!