Kolme metriä korkea ja neljä metriä syvä kalkkiuuni tupruttaa mustaa savua hämärtyvässä elokuun illassa. Lieskat loimuavat lähes 1000-asteisesta uunista ja polttoaukkojen lähellä tulee hiki.

Hikisiä ovat tulen ruokkijatkin. Kalkkiuunia on valvomassa ja puuta pesään jatkuvasti lisäämässä vähintään kaksi ihmistä yötä päivää.

Uunia lämmitetään pääasiassa koivulla ja arinoiden päälle mahtuu lepäämään vähän pidemmätkin tukkipuut.

– Kyllä tämä vaatii fyysisiä ponnisteluja ja pitää tietää, miten sitä puuta lisätään uuneihin. Kovin ronskikätinen ei voi olla, koska aina jos pää kolahtaa tuonne kutuvarveihin niin sieltä voi tippua arinoiden päälle isojakin kiviä. Malttia polttajille vain, toteaa mestariksikin tituleerattu, Vimpelin Hallapurolla asuva Esko Mäkelä, jonka ansiota polttotapahtuma ylipäänsä Vimpelissä on.

Kalkkiuuni sytytettiin lähes viikko sitten lauantaina. Uunissa palaa yli 60 000 kiloa kalkkia, joka kuljetetaan lopuksi Etelä-Suomeen ja käytetään lopulta muun muassa kalkkimaalina rakennusten julkisivuihin.

Kalkkikivet tapahtumaa varten lahjoitti kalkkiuunin lähellä sijaitseva kalkkitehdas Nordkalk.

Lisätuloja kalkinpoltosta

Kalkinpoltolla on Suomessa pitkä historia. Arkeologisen kulttuuriperinnön oppaan mukaan kalkinlouhinta ja -poltto levisivät kivi- ja tiilirakentamisen yleistyessä Suomessa. Muurattuja tiili- ja kivirakenteita tunnetaan jo 1200-luvun jälkipuolelta alkaen.

Kalkinpolton jäännöksiä on paljon Paraisilla sekä Uudellamaalla, mutta niiden lisäksi tunnettuja kalkinpolttoalueita ovat Vimpeli ja Alajärvi Etelä-Pohjanmaalla. Kalkinpoltto toi monille pienille tiloille lisätuloja maatalouden ohessa.

Myöhemmin sylinteri- ja kehäuunit syrjäyttivät perinteiset kalkkiuunit, ja kalkinpoltto muuttui teolliseksi kolmivuorotyöksi. Vimpelissä perinteinen poltto jatkui kuitenkin vielä pitkään paikallisena ilmiönä.

Hallapuron kylällä itsekin asuva Paulus Mustajärvi halusi lähteä polttomieheksi siksi, että saisi sanoa joskus olleensa mukana näin perinteisessä tapahtumassa.

– Ei tämmöistä tapahdu ihan joka päivä. Viikko on tietysti lyhyt aika vuodesta ja elämästä, vaikka tässä meneekin myöhään ja jää vähille unille. Kyllä tämä on mukava nähdä ja kokeakin omin käsin, Mustajärvi sanoo.

Perinteen jatkajat

Vimpelin seudulla kalkkiuuneja on ollut kymmeniä, mutta esimerkiksi tämä Hallapuron uuni on kasattu, tai kudottu, niin kuin on tapana sanoa, vuonna 1990. Kalkkia siinä poltetaan nyt kolmatta kertaa, ja viimeksi se on sytytetty vuonna 1992.

Mäkelä ei ole varma, syttyykö kalkkiuuni enää tulevaisuudessa palamaan tällä kylällä. Sitä hän kyllä toivoisi, että hän voisi jakaa omaa tietoaan ja taitoaan nuoremmille sukupolville.

Samalla kylälllä asuva Paulus Mustajärvi voisi olla kiinnostunut oppipojan pestistä.

– Tässähän sitä koko ajan opitaan ja eihän sitä tiedä, mitä vuodet tuovat tullessaan. Onhan tämä vain prosessina aivan valtava, ja sitä pitäisi hioa niin omassa päässään kuin muutenkin tietona ja taitona, Mustajärvi pohtii tulen loimussa.